"Mutta sitten hän alkoi huomata, että vuoriperä siellä täällä oli niin kummallisen näköistä. Ja kun hän katseli tarkemmin, hän näki, että siinä melkein kaikkialla oli malmisuonia. Eniten siinä oli rautaa, mutta oli hänen maallaan myöskin hopeaa ja kuparia. Hän aavisti saaneensa enemmän rikkautta kuin veljensä, ja nyt hän alkoi vähitellen ymmärtää, mitä hänen vanha äitinsä oli oikein ajatellut perintöä jakaessaan."
Peukaloisen retket I, 1906.
JÄLKIMMÄINEN OSA
XXVII
BERGSLAGENISSA
Torstaina huhtikuun 28. p:nä.
Villihanhien matka oli vaivalloista. Syötyään aamiaisensa Fellingsbron pelloilla heidän tarkoituksensa oli kulkea suoraan pohjoista kohti Vestmanlannin yli, mutta länsituuli koveni ja heitti heidät sen sijaan itään aina Uplannin rajalle.
He lensivät korkealla, ja tuuli heitti heitä eteenpäin suurella vauhdilla. Poika istui ja katseli saadakseen selville, minkä näköistä oli Vestmanlannissa, mutta hän ei voinut paljonkaan erottaa. Hän huomasi kyllä, että maakunnan itäisessä osassa oli tasaista ja lakeaa, mutta hän ei voinut ymmärtää, mitkä merkilliset juovat ja viivat oikein kulkivat pohjoisesta etelään tasangon poikki. Se oli aika kummallisen näköistä, sillä kaikki viivat kulkivat melkein yhtä suoraan ja yhtä kaukana toisistaan.
"Tämä maa on yhtä ruudukasta kuin äidin esiliina", sanoi poika. "Tekisi mieleni tietää, mitkä kumman juovat kulkevat sen poikki."
"Jokia ja harjuja, maanteitä ja rautateitä", vastasivat hanhet. "Jokia ja harjuja, maanteitä ja rautateitä."