Ja se oli totta, sillä kantautuessaan itää kohden hanhet olivat ensin kulkeneet Hedströmin joen yli, joka kulkee kahden harjun välitse ja jota rautatie noudattaa. Sitten heidän tielleen oli sattunut Kolbäk-joki, jonka toisella puolella on rautatie ja toisella puolella harju ja maantie. Sitten he olivat kohdanneet Svartån joen, jota myöskin harjut ja maantiet seuraavat, sitten Lillån joen ja Badelundin harjun ja lopuksi Sagån joen, jonka oikealla rannalla on sekä maantie että rautatie.
"En koskaan ole nähnyt niin monta samalta taholta tulevaa tietä", ajatteli poika. "Tämän maan kautta mahdetaan kuljettaa paljon tavaraa pohjoisesta etelään."
Samalla se oli hänestä ihmeellistä, sillä hän luuli, ettei Vestmanlannin pohjoispuolella enää olisikaan Ruotsia. Jäljellä oleva maa ei voi olla muuta kuin metsää ja erämaata, hän ajatteli.
Kun villihanhet olivat kantautuneet Sagåhon, lienee Akka ajatellut, että he olivat tulleet aivan toiseen suuntaan, kuin mihin hän oli toivonut, sillä täällä hän kääntyi ja alkoi kovassa vastatuulessa pyrkiä takaisin länttä kohti. He kulkivat siis vielä kerran ruudukkaisen tasangon yli ja jatkoivat sitten matkaansa maakunnan läntiseen osaan, joka oli metsäistä vuoriseutua.
Niin kauan kuin oli matkattu tasangon yli, oli poika istunut eteenpäin nojautuneena hanhen kaulan varassa katsellen maahan, mutta kun tasanko loppui ja hän näki, että hänen edessään oli suuri ja laaja metsäseutu, hän asettui istumaan ja päätti lepuuttaa silmiään, sillä missä maa oli metsän peitossa, siellä ei myöskään ollut paljon nähtävää.
Kun oli lennetty vähän aikaa metsäisten harjujen ja pikku järvien yli, kuuli poika jotakin, joka vinkui ja ikään kuin valitteli alhaalla maassa.
Silloin hän tietysti nojautui eteenpäin ja katsoi. Villihanhet eivät lentäneet erittäin nopeasti taistellessaan tuulta vastaan, ja hän voi nähdä maan aivan selvästi allaan. Ensiksi hän huomasi mustan reiän, joka vei suoraan maan sisään. Reiän päälle oli rakennettu paksuista hirsistä nostolaitos, ja se toi juuri vikisten ja vinkuen maan sisästä kivillä täytetyn tynnörin. Kaikkialla oli suuria kiviröykkiöitä, höyrykone puuskutti nostolaitoksen vieressä, naisia ja lapsia istui maassa järjestämässä kiviä, kaitaisella hevosraiteella vyöryi joitakin harmailla kivillä lastattuja vaunuja, ja metsän reunassa oli pieniä työväen asuntoja.
Poika ei voinut ymmärtää, mitä se oli, ja hän huusi täyttä kurkkua maahan: "Mikä paikka tämä on, jossa nostetaan niin paljon kiveä maan sisästä?"
"Kuules tuota pöllöä! Kuules tuota pöllöä!" visersivät varpuset, jotka asuivat sillä seudulla ja tiesivät kaikki. "Se ei osaa erottaa rautamalmia kivestä. Ei osaa erottaa rautamalmia kivestä."
Silloin poika ymmärsi, että hänen näkemänsä oli kaivos. Hän pettyi pahanlaisesti, sillä hän oli ajatellut, että kaivos on aina korkealla vuorella, mutta tämähän olikin tasaisella maalla kahden vuoriharjun välissä.