Kohta se oli jäänyt heidän taakseen, ja poika istui taas ja tuijotti suoraan eteensä, sillä tuommoisia kuusimetsäharjuja ja koivulehtoja, joita hän näki allaan, oli hän nähnyt monta kertaa ennenkin. Silloin hän tunsi, että kova lämmin lehahti maasta häntä vastaan, ja heti hänen täytyi katsoa saadakseen selville, mistä se johtui.
Hänen allaan oli suuria hiili- ja malmikekoja, ja niiden keskellä oli korkea, kahdeksankulmainen, punaiseksi maalattu rakennus, josta nousi liekkikimppu ilmaan.
Ensin poika luuli sitä tulipaloksi, mutta sitten hän näki ihmisten aivan rauhallisina kävelevän maassa välittämättä vähääkään tulesta, ja silloin hän ei totisesti voinut ymmärtää mitään.
"Mikä paikka tämä on, jossa ei kukaan ole tietävinäänkään, vaikka talo palaa ilmitulessa?" huusi poika maahan.
"Kuules tuota, joka pelkää tulta!" visertelivät peipposet, jotka asuivat metsän reunassa ja tiesivät hyvin, mitä heidän lähistössään tapahtui. "Se ei tiedä, kuinka rautaa sulatetaan malmista. Se ei osaa erottaa masuunin tulta tulipalosta."
Kohta oli masuuni jäänyt heidän selkänsä taakse, ja poika istui taas ja katsoi suoraan eteenpäin, sillä hän ajatteli, ettei tässä metsäseudussa liene paljonkaan nähtävää. Mutta hanhet eivät olleet vielä lentäneet kauas, kun hän sai kuulla hirmuista melua alhaalta maasta.
Katsahtaessaan alas hän huomasi ensiksikin pienen virran, joka kovana koskena syöksyi vuoren seinää alas. Putouksen vieressä oli suuri mustakattoinen ja korkeapiippuinen rakennus ja piipusta tuprusi paksua, kipinöitsevää savua. Rakennuksen vieressä oli rautaharkkoja ja rautatankoja ja pieniä hiilivuoria. Maa oli ylt'ympäri mustaa, ja joka taholle vei mustia teitä. Rakennuksesta kuului hirveää melua. Siellä kumisi ja sähisi. Tuntui siltä, kuin joku voimakkailla iskuilla olisi koettanut puolustautua sähisevää petoa vastaan. Mutta ihmeellisintä oli, ettei kukaan välittänyt siitä, mitä tapahtui. Vähän matkan päässä oli työmiesten asuntoja vihreiden puiden alla, ja vähän kauempana oli suuri valkoinen herraskartano. Työmiesten asuntojen portailla lapset leikkivät aivan rauhallisesti, ja herraskartanon puistossa käveli ihmisiä.
"Mikä paikka tämä on, jossa ei kukaan välitä mitään, vaikka ne tappavat toisiaan rakennuksessa?" huusi poika maahan.
"Kik, kak, kak!" nauroi harakka. "Siellä menee muuan, joka tietää, mitä tapahtuu. Kik, kak, kak! Ei siellä ketään tapeta. Rautahan siellä potkii ja sähisee, kun sitä pidellään vasaran alla."
Kohta oli rautatehdas jäänyt heidän selkänsä taakse, ja poika istui ja katseli taas suoraan eteenpäin, sillä hän luuli, ettei täällä metsäseudussa olisi paljonkaan näkemistä.