Torstaina huhtikuun 28. p;nä.
Kesti kovaa tuulta koko sen päivän, jona villihanhet kulkivat Bergslagenin yli, ja heti kun he koettivat kulkea pohjoista kohti he työntyivätkin itään. Mutta Akka luuli Smirre ketun kulkevan maan itäisen osan kautta. Hän ei sen vuoksi tahtonut mennä sitä tietä, vaan ponnisteli vaivalloisesti takaisin länteen. Sillä tavalla villihanhet pääsivät vain hitaasti eteenpäin ja olivat vielä illallakin Vestmanlannin vuorikaivosseudussa. Iltapäivällä tuuli kyllä yht'äkkiä tyyntyi, ja uupuneet matkamiehet toivoivat saavansa ennen auringon laskua lentää hetken aikaa vähemmällä vaivalla. Mutta silloin tuli yht'äkkiä tuima tuulenpuuska. Se heitti villihanhia edellään kuin palloja ja nosti pojan, joka oli istunut huoletonna aavistamatta mistään vaarasta, hanhen selästä ja nakkasi hänet tyhjään avaruuteen,
Poika oli pieni ja kevyt eikä siis voinut näin kovassa tuulessa pudota suoraan maahan: hän seurasi ensin tuulen mukana vähän matkaa ja laskeutui sitten hiljaa ja häilyen kuin lehti pudotessaan puusta maahan.
"No, tämä ei ole niinkään vaarallista", ajatteli poika jo pudotessaan.
"Minähän laskeudun maahan niin hitaasti kuin olisin paperipalanen.
Martti hanhikukko rientää kyllä perässä ja ottaa minut kiinni."
Tultuaan maahan hän ensi töikseen riipaisi lakin päästään ja alkoi huitoa sillä, jotta suuri valkoinen hanhikukko näkisi, missä hän on. "Tääll' olen ma, miss olet sa? Tääll' olen ma, miss' olet sa?" huusi hän ja oli melkein ihmeissään siitä, ettei suuri hanhikukko jo seisonut hänen vieressään.
Mutta suurta valkoista ei näkynyt eikä hän myöskään nähnyt hanhilaumaa taivasta vasten. Se oli aivan kuin kadonnut.
Tämä oli hänen mielestään hiukan kummallista, mutta hän ei kuitenkaan pelästynyt eikä käynyt levottomaksi. Hänen mieleensä ei hetkeksikään johtunut, että semmoiset kuin Akka ja Martti hanhikukko jättäisivät hänet. Tuo ankara tuulenpuuska oli kai vienyt heidät mukanaan. Niin pian kuin he pääsevät kääntymään, tulevat he kyllä takaisin häntä noutamaan.
Mutta mitä ihmettä tämä oli? Mihin kummaan hän oli joutunut? Tähän saakka hän oli vain tähystellyt taivaalle etsien hanhia, mutta nyt hän oli tullut luoneeksi silmäyksen ympärilleen. Hän ei ollut pudonnut tasaiselle maalle, vaan syvään ja laajaan rotkoon tai mikä se nyt lienee ollut. Se oli huone sen kokoinen kuin kirkko, aivan katoton, seinät joka puolelta melkein kohtisuoraa kalliota. Maassa oli muutamia suuria kivilohkareita ja niiden välissä kasvoi sammalta ja puolukan varsikkoa ja pieniä matalia koivuja. Siellä täällä oli seinissä ulkonemia, ja niistä riippui joitakin repaleisia tikapuita. Yhdellä puolella aukeni musta kita, joka näytti vievän syvälle vuoren sisään.
Poika ei ollut turhaan kulkenut Bergslagenin kaivosseudussa kokonaista päivää. Hän ymmärsi heti, että tuo suuri aukko oli syntynyt siten, että ihmiset ennen muinoin olivat louhineet malmia vuoresta tältä kohdan. "Mutta minun täytyy koettaa heti paikalla kiivetä takaisin maan pinnalle", hän ajatteli, "sillä muuten voi käydä niin, etteivät matkatoverini löydä minua."
Hän oli juuri menossa vuorenseinää kohti, kun joku tarttui häntä takaapäin kiinni; ja hän kuuli karkean äänen murahtavan korvansa juuressa: "Mikäs sinä olet?"