Poika käännähti ympäri ja ensi hämmästyksessään hän oli näkevinään edessään suuren, ruskeaan sammaleeseen verhotun kivimöhkäleen, mutta sitten hän huomasi, että kivimöhkäleellä oli leveät jalat, pää, silmät ja suuri murahteleva suu.
Hän ei tullut mitään vastanneeksi, eikä suuri eläin näyttänyt odottavankaan sitä. Tämä kaatoi hänet kumoon, kieritteli häntä edestakaisin jalallaan ja nuuski häntä. Näkyi juuri aikovan nielaista hänet; mutta muuttikin mielensä ja huusi: "Murre ja Mörri, poikaseni tulkaa, niin saatte makeata maistaaksenne!"
Kohta hyökkäsi kaksi takkuista penikkaa esille, ne kävelivät vielä hyvin epävarmasti ja olivat veteliä kuin koiran penikat.
"Mitäs te nyt olette löytänyt, karhumuori? Näyttäkää, näyttäkää!" huusivat penikat.
"Vai niin, minä olen joutunut karhujen kynsiin", ajatteli poika. "Pelkäänpä pahoin, ettei Smirre ketun enää tarvitse nähdä vaivaa minun tähteni."
Karhu työnsi käpälällään pojan penikkainsa luo ja toinen niistä tempasi hänet ja juoksi tiehensä häntä kantaen. Mutta hän ei purrut kovasti, sillä hän oli leikkisällä päällä ja tahtoi leikitellä Peukaloisella vähän aikaa, ennen kuin tappoi hänet. Toinen tuli perässä riistääkseen itselleen pojan, ja heidän siinä kömpelösti telmiessään sattui toinen kaatumaan sen pään päälle, joka piti poikaa suussaan. Silloin vieriskelivät he toistensa ylitse, pureskelivat ja kynsivät toisiaan ja murisivat.
Tappelun tuoksinassa poika pääsi irti, juoksi vuoren seinää kohti ja alkoi kiivetä sitä myöten ylöspäin. Silloin molemmat karhunpenikat syöksyivät häntä tavoittamaan, kaatuivat ja kierivät kuin pallot, mutta sitten he kiipesivät reippaasti ja vikkelästi vuorta ylös, saavuttivat hänet ja heittivät hänet sammalelle kuin pallon. "Nyt minä tiedän, miltä rottaparasta mahtaa tuntua, kun se on joutunut kissan kynsiin", ajatteli poika.
Hän koetti monta kertaa päästä pakoon. Hän juoksi syvälle vanhan kaivoksen suuhun, piiloutui kivien taakse ja kiipesi koivuihin, mutta karhut löysivät hänet, vaikka hän olisi piiloutunut minne tahansa. Niin pian kuin he olivat ottaneet hänet kiinni, he päästivät hänet irti, että hän juoksisi uudelleen pakoon ja heillä olisi huvia hänen kiinni ottamisestaan.
Viimein poika uupui ja kyllästyi niin, että heittäytyi maahan pitkäkseen.
"Juokse pakoon", murisivat karhunpojat, "muuten me syömme sinut!" — "Syökää vain", sanoi poika, "en jaksa enää juosta." Heti menivät penikat emonsa luo. "Karhumuori, karhumuori, se ei tahdo enää leikkiä", valittivat ne- — "Silloin teidän pitää jakaa hänet tasan keskenänne", sanoi karhumuori. Mutta kun poika kuuli sen, pelästyi hän niin, että alkoi leikin uudestaan.