Ei ollut toista paikkaa Ruotsissa, joka Batakin, korpin, mielestä olisi ollut niin hyvä kuin Falun. Niin pian kuin maa vähänkin keväällä suli, hän lähti sinne ja viipyi sitten useita viikkoja vanhan kaivoskaupungin lähettyvillä.

Falun on laakson painanteessa, jonka läpi juoksee lyhyt joki. Laakson pohjoisessa osassa on kirkas ja kaunis Varpan niminen pieni järvi, jonka rannat ovat vihannat ja niemiset. Laakson eteläisessä päässä on iso Runnjärven lahti, jonka nimi on Tisken, ja sen vesi on matalaa ja likaista ja rannat rämeiset ja rumat ja täynnä kaikenlaista roskaa. Laakson itäpuolella kulkee kaunis ylänkömaa, jonka päällä kasvaa komeaa petäjämetsää ja meheviä koivuja, ja koko rinne on tuuheiden puutarhojen peitossa. Myöskin kaupungin länsipuolella on harju. Sen selällä kasvaa kituvaa kuusimetsää, ja koko rinne on paljasta, alastonta, puutonta ja ruohotonta, kuin mitäkin erämaata. Maan peittona ei siellä ole muuta kuin suuria, pyöreitä, sinne tänne viskautuneita kiviä.

Falunin kaupunki, joka on laaksossa kahden puolen jokea, näyttää olevan rakennettu maan laatua silmällä pitäen. Laakson vihreällä puolella ovat kaikki ne rakennukset, jotka ovat kauniin ja komean näköiset. Siellä ovat kaupungin molemmat kirkot, raatihuone, vuorikaivoskonttori, pankit, hotellit, monet koulutalot, sairaala, kaikki kauniit huvilat ja asuinrakennukset. Mustalla puolella on taas loputtomasti pieniä punaisia yksikerroksisia taloja, pitkiä, yksitoikkoisia lauta-aitoja ja tummia tehdasrakennuksia. Tämän kaupunginosan takana keskellä tuota suurta kivierämaata on Falunin kaivos laitoksineen ja nostokoneineen ja pumppuineen ja vanhanaikaisine rakennuksineen, jotka seistä nököttävät kallellaan koverretun maan päällä, ja mustine jyrkkine kuonavuorineen ja pitkiin riveihin asetettuine paahtouuneineen.

Bataki ei edes katsahtanutkaan itäistä kaupunginosaa eikä kaunista
Varpanin järveä. Mutta sitä enemmän hän suosi läntistä puolta ja pientä
Tiskeniä.

Bataki rakasti kaikkea, mikä oli salaperäistä, kaikkea, joka antoi aihetta mietiskelyyn ja tuumailuun ja pani ajatuksia liikkeelle; ja semmoista hän tapasi paljon kaupungin mustalla puolella. Niinpä hänestä oli sangen hauskaa koettaa ottaa selkoa siitä, miksi vanha punainen puukaupunki ei ollut palanut niinkuin kaikki muut punaiset kaupungit tässä maassa. Samoin hän oli ihmeissään tuumiskellut, miten kauan nuo kaivoksen reunalla kallellaan olevat talorähjät mahtanevat säilyä. Hän oli miettinyt suuren Stötenin, tuon mahtavan kaivoskentän keskellä olevan aukon arvoitusta, ja lentänyt sen pohjaan ottaakseen selkoa siitä, miten tuo suuri tyhjä paikka oli syntynyt. Hän oli päivitellyt noita korkeita kuonavalleja, joita oli Stötenin ja kaivoshuoneiden ympärillä ja jotka piirittivät niitä kuin muurit. Hän oli koettanut selvittää itselleen, mitä sanoi se pieni merkinantokello, joka läpi vuoden yhtä pitkien väliaikojen kuluttua soi lyhyen, synkän soittonsa, ja hän oli aprikoimistaan aprikoinut, miltä mahtoi näyttää maan alla, jossa kuparimalmia oli louhittu monta sataa vuotta ja jossa maa oli täynnä käytäviä kuin muurahaispesä. Saatuaan viimein jommoisenkin selon tästä kaikesta hän lentää kaahotti kivierämaan yli miettiäkseen, miksi kivenmukuloiden välissä ei kasvanut ruohoa; tai hän meni ehkä Tiskeniin. Tämä järvi oli hänen mielestään kaikkien järvien ihme. Minkä tähden se oli ihan kalaton ja miksi sen vesi myrskyn sitä myllertäessä muuttui aivan punaiseksi? Se oli sitä kummallisempaa, kun suuressa, järveen laskevassa kaivospurossa oli välkkyvää, kirkkaan keltaista vettä. Hän mietti ja tuumi, mitä merkillistä mahtoikaan kätkeytyä rannalla olevien hävitettyjen rakennusten raunioihin ja tuohon aution kivierämaan ja omituisen järven välillä olevaan pieneen paikkaan, Tiskenin sahaan, jota vihreät puutarhamaat ympäröivät ja puut varjostivat.

Sinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika matkusteli villihanhien seurassa, oli Tiskenin rannalla, vähän matkaa kaupungista, vielä vanha rakennus, jota sanottiin Rikkikeittiöksi siitä syystä, että siinä valmistettiin rikkiä parin kuukauden aikana joka toinen vuosi. Se oli vanha rähjä, joka aikoinaan oli ollut punaiseksi maalattu, mutta joka vähitellen oli muuttunut ruskean harmaaksi. Siinä ei ollut ikkunoita, ainoastaan rivi aukkoja, jotka oli peitetty mustilla luukuilla, ja se oli melkein aina hyvin tarkasti suljettuna. Sen sisään ei Bataki ollut koskaan päässyt kurkistamaan, ja se kummastutti sentähden häntä enemmän kuin mikään muu. Hän tepasteli katolla etsien reikää, josta voisi katsoa sisään, ja hän istui usein korkean piipun nenässä tirkistellen sen ahtaasta aukosta.

Eräänä päivänä Bataki joutui pahaan pulaan. Hän istui tavallisuuden mukaan Rikkikeittiön piipun nenässä ja kiikaroi sisään, mutta suuressa uteliaisuudessaan hän tuli kallistuneeksi liian paljon eteenpäin. Hän horjahti ja tipahti piipun läpi suureen uuniin. Onneksi uuni ei ollut suljettu ja Bataki selviytyi ehjin nahoin, vaikkakin nokisena ja mustana.

Huoneeseen pääsi joltisenkin verran valoa seinänraoista, ja Batakilla oli ainakin se ilo, että hän voi nähdä, miltä sisällä näytti. Siellä ei kuitenkaan ollut muuta kuin suuri uuni ja pari kiinnimuurattua pataa, ja pian sai Bataki niistä kyllänsä. Mutta pyrkiessään ulos hän havaitsi, ettei päässytkään. Hän ei voinut lentää ylös samaa tietä kuin oli tullut alas, ja kaikki luukut ja ovet oli tarkasti suljettu. Korppi oli joutunut satimeen.

Bataki alkoi huutaa apua ja huusi sitä koko päivän. Tuskinpa on eläintä, joka on niin uupumaton pitämään pahaa elämää kuin korppi, ja pian kaikkeen maailmaan levisi tieto siitä, että Bataki oli joutunut satimeen. Tiskenin sahan kirjava kissa sai ensiksi tiedon onnettomuudesta. Hän puhui siitä kanoille, ja ne huusivat uutisen ohi lentäville linnuille. Kohta tiesivät siitä kaikki Falunin kaupungin naakat ja kyyhkyset ja varikset ja varpuset. Ne lensivät kaikki vanhaan Rikkikeittiöön saamaan tarkempaa selkoa asiasta. Ne tunsivat kaikki hyvin suurta myötätuntoa korppia kohtaan, mutta ei kukaan niistä keksinyt keinoa hänen auttamisekseen.

Mutta yht'äkkiä Bataki huusi heille terävällä, äreällä äänellä: "Pitäkää suunne kiinni ja kuunnelkaa minua! Koska sanotte haluavanne auttaa minua, niin menkää ja ottakaa selkoa vanhasta villihanhesta Akka Kebnekaiselaisesta ja hänen laumastaan! Minä luulen niiden olevan Taalainmaassa tähän aikaan vuodesta. Kertokaa Akalle, kuinka minun laitani on! Minä luulen, että hänellä on mukanaan se, joka voi minua auttaa."