"Kauan aikaa sitten asui täällä Taalainmaassa jättiläinen, jolla oli kaksi tytärtä. Kun jättiläinen tuli vanhaksi ja tunsi kuoleman lähestyvän, hän kutsui tyttäret luokseen jakaakseen tavaransa näiden kesken.

"Hänen suurinta rikkauttaan olivat muutamat vuoret, jotka olivat täynnä kuparia, ja ne hän tahtoi lahjoittaa tyttärilleen. 'Mutta ennen kuin minä annan teille perintönne', sanoi hän, 'pitää teidän luvata, että jos joku vieras keksii kuparivuorenne, on teidän lyötävä hänet kuoliaaksi, ennen kuin hän ehtii näyttää löytönsä kenellekään toiselle.' Vanhempi tytär oli julma ja raaka, ja hän lupasi empimättä tehdä isänsä tahdon mukaan. Toinen oli lempeäluontoisempi, ja isä näki hänen miettivän ennen lupauksen antoa. Sentähden isä antoi hänelle vain kolmannen osan perinnöstä, ja vanhempi sai tasan kaksi sen vertaa. 'Sinuun minä voin luottaa ikään kuin olisit mies', sanoi jättiläinen, 'ja sentähden sinä saat parhaan osan.'

"Kohta sen jälkeen vanha jättiläinen kuoli, ja kauan aikaa molemmat tyttäret olivat yhtä tarkat pitämään lupauksensa. Moni köyhä halonhakkaaja ja metsämies sattui keksimään kuparimalmin, jota monin paikoin oli vuoren pinnassa, mutta tuskin hän oli ehtinyt kotiin ja puhunut näkemästään, kun hänelle tapahtui jokin onnettomuus. Joko kelohonka kaatui hänen päälleen tai hän sattui jäämään vuoren vieremän alle. Niin ei koskaan kukaan ennättänyt ilmoittaa toiselle, mistä paikasta erämaata aarre oli löydettävänä.

"Tähän aikaan oli tapana kaikkialla maassa, että talonpojat kesäisin ajoivat karjansa kauaksi metsiin. Paimenet seurasivat mukana ottaakseen talteen maidon ja tehdäkseen siitä juustoa ja voita. Ihmisten ja eläinten suojaksi talonpojat rakensivat raivaamalleen paikalle erämaahan pari pientä tupaa, joita he sanoivat karjamajoiksi.

"Nyt tapahtui, että eräällä Taalainjoen luona Tursongin pitäjässä asuvalla talonpojalla oli kesäkartano Runnjärven rannalla, jossa maa oli niin kiviperäistä, ettei kukaan ollut koettanutkaan sitä viljellä. Eräänä syksynä lähti talonpoika hevosineen noutamaan elukoita, voipyttyjä ja juustoja kotiin karjamajaltaan. Karjaa lukiessaan hän sattui huomaamaan, että erään pukin sarvet olivat ihan punaiset. — 'Minkälaiset sarvet tuo Koorepukki on saanut?' sanoi talonpoika karjapiialle.

"'En minä tiedä', sanoi tyttö. 'Sen sarvet ovat olleet punaiset joka ilta kun se on tullut kotiin tänä kesänä. Kai se on sen mielestä komeata.' — 'Niinkö luulet', sanoi talonpoika. — 'Sillä on oma päänsä sillä pukilla, ja jos minä hieron punan pois, se menee ja hankkii kohta uutta.' — 'Hierohan vielä kerran', sanoi talonpoika, 'niin saan nähdä, mitä tuo tekee!'

"Tuskin pukin sarvet oli hierottu puhtaiksi, kun se juoksi metsään. Talonpoika seurasi sitä, ja kun hän saavutti pukin, se seisoi ja hieroi sarviaan punaisiin kiviin. Talonpoika otti käteensä muutaman kiven, maisteli ja haisteli sitä. Hän arveli löytäneensä jonkinlaista malmia.

"Hänen siinä seisoessaan ja miettiessään tuli iso kivi vyöryen lähellä olevaa rinnettä myöten. Talonpoika hyppäsi syrjään ja pelastui, mutta Koorepukki jäi alle ja kuoli. Katsahtaessaan ylös rinnettä talonpoika näki suuren, voimakkaan jättiläisnaisen, joka oli heittämässä kivilouhua hänenkin päälleen. — 'Mitä sinä aiot?' huusi talonpoika. 'Enhän minä ole tehnyt sinulle enkä kenellekään sinun joukostasi mitään pahaa.' — 'Et olekaan, sen minä kyllä tiedän', sanoi jätitär. 'Mutta minun täytyy tappaa sinut sen tähden, että olet löytänyt minun kuparivuoreni.' Sen hän sanoi murheellisella äänellä, kuin hänen olisi ollut vaikea häntä tappaa, ja talonpoika uskalsi antautua puheisiin hänen kanssaan.

"Silloin jätitär kertoi hänelle vanhasta jättiläisestä, isästään, ja tälle antamastaan lupauksesta, ja sisarestaan, joka oli saanut paremman osan. 'Olen niin kyllästynyt tappamaan niitä viattomia raukkoja, jotka sattuvat löytämään kuparivuoreni', sanoi hän, 'että olisi ollut parempi, etten koskaan olisi ottanut vastaan koko perintöä. Mutta minkä olen luvannut, se minun täytyy pitää!' Sen sanottuaan hän rupesi taas vääntämään irti kivilouhoa. 'Älähän pidä semmoista kiirettä', sanoi talonpoika. 'Ei sinun tarvitse minua tappaa sen lupauksen tähden. Pukkihan löysi kuparin enkä minä, ja senhän sinä olet tappanut.' — 'Tarkoitatko, että minä voisin päästä sillä?' sanoi jätitär epäröiden. — 'Se on varma', sanoi talonpoika. 'Olet täyttänyt lupauksesi niin hyvin ettei kukaan voi sinulta enempää vaatia.' Ja talonpoika puhui hänen kanssaan niin järkevästi, että sai pitää henkensä.

"Talonpoika meni nyt ensiksikin kotiin karjoinensa. Sitten hän lähti Bergslageniin ja pestasi itselleen renkejä, jotka olivat perehtyneet vuorityöhön. Ne auttoivat häntä kaivamaan kaivoksen siihen paikkaan, missä pukki oli menettänyt henkensä. Alussa hän pelkäsi, että hänet tapettaisiin, mutta jätitär oli väsynyt vartioimaan kuparivuortaan eikä häirinnyt häntä koskaan.