Mutta eivät ainoastaan ihmiset joutuneet sentähden hätään, että Määlari uhkasi nousta yli äyräittensä. Pitkin rantaa lenteli laumoittain pikkulintuja edestakaisin hädissään piipittäen. Kaikki ne, jotka asuivat ja pesivät ruohikossa, rantapensaikoissa tai matalilla rantaniityillä, olivat aivan suunniltaan hädästä. Toiset niistä olivat juuri saaneet pesänsä valmiiksi, toiset olivat jo munineet ja alkaneet hautoa, toisilla oli pojat, avuttomat untuvapojat — ja niiden joukosta kuului haikeinta välitusta.
Pikkulintujen näin lennellessä Ekolsundin lahdessa ja valitellessa sitä suurta vaaraa, joka uhkasi heidän kotejaan, tuli kettu hiipien rantaa pitkin. "Mikä hätänä, sirkut ja västäräkit?" kysyi kettu ja pysähtyi.
"Pii, pii, pii! Huonosti on asiat! Hätä on käsissä, tuho on tulemassa", piipittivät pikkulinnut. "Määlari repii meidän pesämme, Määlari huuhtoo pois meidän munamme, Määlari hukuttaa meidän poikasemme."
Kettu rupesi hieromaan nenäänsä etujalkaansa vasten, kuten hänen tapansa oli silloin, kun hän mietti jotakin. "Tunnen kyllä erään, joka voisi auttaa teitä", sanoi hän yht'äkkiä ja nosti päätään.
"Pii, pii, pii! Revon neuvo paha neuvo!" piipittivät kaikki pienet.
Kettu ei suuttunut; se vastasi lempeimmällä äänellään: "Minä kyllä ymmärrän, ettette te voi luottaa meihin kettuihin. Mutta ajatelkaahan nyt, pikkulinnut, ettei minulla ole mitään hyötyä siitä, että järvi hävittää teidän pesänne! Tehkää siis sanojeni mukaan. Lähettäkää liikkeelle joukostanne joku, joka lentää nopeasti ja näkee hyvin, ja antakaa sen hakea käsiinsä vanha villihanhi Akka Kebnekaiselainen, joka näinä päivinä on matkalla pohjoista kohti. Ja kun olette löytäneet hänet, niin kertokaa vain, miten on! Saatte nähdä, että hän auttaa teitä."
Pikkulinnut aavistivat kyllä, että ketun neuvoon kätkeytyi jokin ilkeä juoni, mutta suuressa hädässään he eivät voineet olla sitä noudattamatta. He lähettivät kaikille tahoille nopeimmat vakoojansa etsimään vanhaa villihanhea.
Mutta Akkaa ei ollut niinkään helppo löytää; ja tuli sekä puolipäivä että ilta, eikä ainoakaan etsijöistä ollut vielä palannut. Ja hetki hetkeltä Määlari vain nousi nousemistaan. Osa rantapajujen ja leppien rungoista oli jo veden alla. Vesi oli noussut jo puutarhoihinkin ja muokkaili omalla tavallaan hernepenkkejä, ja niissä ruispelloissa, joihin se kykeni nousemaan, se teki suurinta vahinkoa. Auringon laskiessa olivat jo matalimmilla paikoilla sijaitsevat pesät joutuneet perikatoon. Ja kaiken veden pinnalla keinuvan seassa näkyi myöskin pieniä harmaanvalkeita tai ruskeankirjavia munankuoria ja särkyneitä pikkulintujen pesiä.
Vesi nousi koko yön. Aamun tultua olivat vetelät niityt Gripsholmin ympärillä veden alla, niin että maan ja tuon suuren linnan välillä ei ollut ainoastaan kaitaista väylää, vaan myöskin leveitä salmia. Strängnäsissä muuttui kaunis rantakäytävä kuohuvaksi koskeksi, ja Västeråsissa valmistautuivat ihmiset kulkemaan venheillä teitä pitkin. Pari hirveä nähtiin uivan manterelle eräästä Määlarin saaresta, missä niiden talvellinen asuinpaikka oli joutunut veden alle. Kokonaiset halkopinot, lukemattomat tukkipuut ja lautat, suuri määrä kaljatynnöreitä ja vesiammeita oli joutunut vesiajolle; ja kaikkialla soutelivat ihmiset pelastuspuuhissa.
Ekolsundin lahden rannalla asuvat pikkulinnut pyrähtivät vähän väliä korkealle ilmaan nähdäkseen, eikö pelastajaa näkyisi. Viimein huomasikin muuan kiuru villihanhilauman, joka saapui nopeasti lentäen pohjoisesta päin. Ensin hän tuskin uskalsi puhuakaan siitä peläten silmiensä valehdelleen, mutta niin pian kuin hän oli varma asiastaan, remahdutti hän riemulaulun semmoisen, minkä ainoastaan kiuru voi laulaa.