"Kas vain! On aika lähteä professorin luo", hän tuumi ja riensi noutamaan mustia vaatteitaan, jotka riippuivat ullakon komerossa. Usein sattuu, että silloin kun on kiire, sekä lukot että avaimet tekevät kiusaa, ja nytkin kesti kotvan, ennen kuin hän pääsi takaisin.
Ovessa häneltä pääsi huudahdus. Ulos mennessään hän oli kiireissään jättänyt oven auki, ja ikkuna, jonka ääressä kirjoituspöytä oli, oli sekin auki. Oli syntynyt voimakas veto, ja nyt ylioppilas näki käsikirjoituksen irtonaisten lehtien lentelevän ulos ikkunasta. Hän harppasi lattian yli ja pani kätensä paperien päälle, mutta jäljellä ei enää ollut paljonkaan pelastettavaa. Ainoastaan kymmenkunta sivua oli enää kirjoituspöydällä. Kaikki muu lenteli tuulen vietävänä talojen ja kattojen yli. Ylioppilas kumartui katsomaan ikkunasta nähdäkseen paperit. Musta lintu istui katolla ja katseli häntä pilkallisen juhlallisesti. "Eikö tuo ole korppi?" ajatteli ylioppilas. "Sanotaanhan, että korpit tuottavat onnettomuutta."
Hän näki katolla muutamia paperiliuskoja; ja varmaankin hän olisi voinut pelastaa ainakin osan käsikirjoituksesta, jollei hänellä olisi ollut tutkinto mielessä. Mutta hänen oli mielestään ensin ajateltava omia asioitaan. "Tässähän on kysymyksessä koko minun tulevaisuuteni", hän ajatteli.
Hän pukeutui kiireesti ja riensi professorin luo. Koko ajan hänellä oli hävinnyt käsikirjoitus mielessä. "Tämä on hyvin harmillinen juttu", hän mietti. "Oli onnettomuus, että minulla oli semmoinen kiire."
Professori alkoi kuulustella häntä, mutta hän ei voinut saada ajatuksiaan irti käsikirjoituksesta. "Mitäs se sanoikaan, miesparka?" hän ajatteli. "Että oli valmistanut kirjaansa viisi vuotta eikä jaksaisi kirjoittaa sitä enää uudestaan? En tiedä, mistä minä saan rohkeutta sanoa hänelle, että se on hävinnyt."
Hän oli niin kuohuksissaan ja niin onneton siitä, mitä hänelle oli tapahtunut, ettei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hänen tietonsa olivat kuin tuuleen haihtuneet. Hän ei kuullut, mitä professori kysyi, vielä vähemmän mitä itse vastasi. Professori aivan kauhistui semmoista tietämättömyyttä eikä voinut antaa hänelle muuta kuin repposet.
Tultuaan taas kadulle tunsi ylioppilas olevansa kauhean onneton. "Nyt minä menetän paikkani", hän ajatteli, "ja se on tuon vanhan ylioppilaan syy. Mitä varten hän toi sen käsikirjoituksensa juuri tänään? Mutta niin sitä käy, kun tahtoo olla avulias."
Samassa ylioppilas näki toisen, juuri ajattelemansa, tulevan vastaansa. Hän ei tahtonut puhua käsikirjoituksen häviämisestä, ennen kuin oli koettanut tehdä jotakin sen takaisin saamiseksi, ja hän aikoi mennä mitään virkkamatta hänen ohitseen. Mutta toinen kulki siinä huolissaan ja levottomana; hän olisi tahtonut tietää, mitä ylioppilas ajatteli hänen teoksestaan, ja kun hän näki tämän rientävän ohitse eikä muuta kuin nyökäyttävän epäystävällisesti päätään, hän pelästyi vielä enemmän. Hän tarttui ylioppilasta hihasta ja kysyi, oliko tämä lukenut mitään. "Minulla oli tentti", sanoi ylioppilas ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta toinen luuli, että yliopilas karttoi häntä päästäkseen sanomasta, kuinka tyytymätön oli hänen kirjaansa. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan tuskasta sen vuoksi, että teos, jota hän oli valmistanut viisi pitkää vuotta, ei kelvannutkaan mihinkään, ja hän sanoi ylioppilaalle tässä suuressa surussaan: "Muista, mitä sanoin sinulle! Ellei työni kelpaa, niin en tahdo sitä enää nähdä. Lue se niin pian kuin voit ja sano minulle, mitä siitä ajattelet! Mutta ellei se kelpaa, niin voit polttaa sen. Silloin en tahdo sitä enää nähdä."
Hän meni nopeasti tiehensä. Ylioppilas katseli hänen jälkeensä kuin olisi tahtonut kutsua hänet takaisin, mutta ei kuitenkaan kutsunut, vaan meni kotiinsa.
Siellä hän pukeutui arkivaatteisiinsa ja lähti sitten ulos etsimään käsikirjoitusta. Hän etsi kaduilta, toreilta ja puistoista. Hän meni talojen pihoihin ja käveli maaseudulle päin. Mutta hän ei löytänyt lehteäkään.