Etsittyään näin pari tuntia hän tunsi olevansa niin nälissään, että päätti mennä syömään päivällistä. Mutta ruokapaikassa hän tapasi sen vanhan ylioppilaan. Tämä tuli heti hänen luokseen kuulemaan jotakin kirjastaan.
"Tulen luoksesi tänä iltana puhumaan siitä", sanoi ylioppilas lyhyesti ja ynseästi. Hän ei tahtonut tunnustaa kadottaneensa käsikirjoitusta, ennen kuin oli aivan varma siitä, ettei sitä löytänyt. Toinen kävi ihan kalpeaksi. "Muista vain, että sinun pitää hävittää se, ellei se kelpaa!" hän sanoi ja lähti ja oli nyt aivan varma siitä, että ylioppilas oli tyytymätön hänen kirjaansa.
Ylioppilas riensi taas kaupungille ja etsi ja etsi pimeään saakka mitään löytämättä. Kotimatkallaan hän tapasi pari toveria. "Missä sinä olet ollut, kun et tullutkaan kevätjuhlaan?" sanoivat toverit. — "Oliko tänään kevätjuhla?" ihmetteli yhoppilas. "Sen minä ihan unohdin."
Hänen seisoessaan ja puhellessaan toveriensa kanssa kulki siitä ohitse nuori tyttö, johon hän oli rakastunut. Tyttö ei ollut häntä näkevinään, vaan käveli ja puheli erään toisen ylioppilaan kanssa ja hymyili tälle kovin, kovin ystävällisesti. Silloin ylioppilas muisti pyytäneensä tyttöä kevätjuhlaan saadakseen tavata hänet siellä, ja nyt hän itse oli ollut sinne menemättä. Mitä tyttö mahtoikaan ajatella hänestä?
Hän tunsi piston sydämessään ja aikoi rientää tytön perässä, mutta silloin sanoi toinen hänen ystävistään: "Taitavat olla huonosti sen Stenberg paran asiat, sen vanhan ylioppilaan — hän on sairastunut tänä iltana." — "Ei kai se ole mitään vaarallista?" kysyi ylioppiias nopeasti. — "Taitaa olla vikaa sydämessä. Hänellä oli ollut pahanlainen kohtaus, ja se voi uudistua milloin hyvänsä. Tohtori epäilee, että häntä painaa jokin suru. Hän voi parantua ainoastaan siinä tapauksessa, että tuon surun aihe saadaan poistetuksi."
Hetken kuluttua ylioppilas oli vanhan ylioppilaan luona. Tämä makasi vuoteessaan hyvin kalpeana ja heikkona ja oli tuskin oikein tajuissaan ankaran kohtauksen jälkeen. "Olen tullut puhumaan kanssasi kirjastasi", sanoi ylioppilas. "Se oli mainio teos. Olen harvoin lukenut mitään niin hyvää."
Vanha ylioppilas nousi istumaan ja tuijotti häneen. "Miksi olit niin kummallinen iltapäivällä?" — "Olin huonolla tuulella, kun olin saanut reput tutkinnossa. En luullut sinun välittävän minun mielipiteestäni. Olin kovin tyytyväinen teokseesi."
Sairas katseli häntä tutkien ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että ylioppilas koetti salata häneltä jotakin. "Tuon sinä sanot vain siksi, että olet kuullut minun sairastuneen ja tahdot lohduttaa minua." — "En suinkaan. Se oli mainio teos, siitä voit olla varma." — "Etkö todellakaan ole hävittänyt sitä, kuten minä pyysin?" — "Enhän minä toki ole hullu." — "Anna se tänne sitten! Näytä, ettet ole sitä hävittänyt, niin minä uskon!" sanoi sairas ja vaipui tyynylle niin heikkona ja uupuneena, että ylioppilas pelkäsi hänen kohtauksensa uudistuvan.
Ylioppilas tunsi olevansa kerrassaan kurjan kurja. Hän tarttui sairasta käteen ja kertoi hänelle, että tuuli oli vienyt käsikirjoituksen, ja sanoi hänelle, kuinka onneton hän oli ollut kaiken päivää sentähden, että oli tuottanut hänelle näin suuren vahingon.
Kun hän oli lopettanut, taputti sairas hänen kättään. "Olet kiltti, oikein kiltti. Mutta älä huoli sepitellä juttuja minua säästääksesi! Ymmärrän, että olet totellut minua ja hävittänyt käsikirjoituksen sentähden, että se oli niin kehno, mutta et tahdo sitä myöntää. Pelkäät, etten jaksa sitä kestää."