Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Selma Lagerlöf

Bataki oli näyttänyt suuren kirjaston, joka oli täynnä kirjoja kivijalasta katon harjaan. Hän oli vienyt hänet uljaaseen yliopistorakennukseen ja näyttänyt hänelle komeat luentosalit. Hän oli lentänyt sen vanhan rakennuksen ohi, jota nimitetään Gustavianumiksi, ja poika oli ikkunasta nähnyt täytettyjä eläimiä. He olivat lentäneet yli suurten kasvihuoneiden, joissa oli monenlaisia ulkomaan kasveja, ja he olivat kurkistaneet observatorioon, jossa pitkä kaukoputki oli tähdättynä taivasta kohti.

He olivat myöskin leijailleet monen ikkunan ohi ja nähneet monta vanhaa herraa silmälasit nenällä istumassa tai kirjoittamassa huoneissa, joiden seinät olivat kirjojen peitossa, ja he olivat kulkeneet ohi ullakkokamarien, joissa ylioppilaat loikoilivat sohvillaan ja hikoilvat paksujen nidosten ääressä.

Viimein korppi oli laskeutunut katolle. "Näetkös, että on totta, mitä sanoin: oppi se on isäntänä tässä kaupungissa", oli hän sanonut ja poika oli myöntänyt hänen olleen oikeassa. "Ellen olisi korppi", oli Bataki vielä sanonut, "vaan ainoastaan ihminen, kuten sinä, niin asettuisin tänne asumaan. Istuisin päivät päästään huoneessa, joka on kirjoja täynnä, ja opettelisin kaiken mitä niissä on. Eikö sinunkin tekisi mielesi tehdä sellaista?" — "Minä luulen, että minä mieluummin matkustelen villihanhien kanssa", oli poika vastannut. "Eikö sinun tekisi mielesi ruveta sellaiseksi, joka voi parantaa tauteja?" oli korppi kysynyt. — "Voisihan tuota koettaa." — "Eikö sinua haluttaisi ruveta sellaiseksi, joka tietää kaiken, mitä on tapahtunut maailmassa, joka puhuu kaikkia kieliä ja joka tietää, mitä ratoja aurinko ja kuu ja tähdet taivaalla kulkevat?" oli korppi kysynyt. — "Saattaisihan tuo olla hauskaa." — "Eikö sinun tekisi mielesi osata sanoa, mikä on hyvä ja mikä paha, mikä oikein, mikä väärin?" — "Se olisi kyllä hyvin tarpeellista tietää", oli poika sanonut, "sen olen huomannut monta kertaa." — "Ja etkö tahtoisi lukea papiksi ja saarnata oman pitäjäsi kirkossa?" — "Isä ja äiti varmaan ilostuisivat kovin, jos voisin päästä niin pitkälle", oli poika vastannut.

Tällä tavalla korppi oli saanut pojan ymmärtämään, että onnellisia olivat ne, jotka saivat olla Upsalassa oppimassa, mutta ei Peukaloista vielä silloin ollut haluttanut olla yksi heistä.

Mutta sitten oli sattunut, että juuri tänä iltana vietettiin sitä suurta juhlaa, jota joka vuosi vietetään Upsalassa kevään kunniaksi. Se olisi oikeastaan ollut vietettävä toukokuun ensimmäisenä päivänä, mutta silloin oli satanut, ja juhla oli täytynyt siirtää ensimmäiseen kauniiseen päivään.

Ja niinpä oli Niilo Holgerinpoika saanut nähdä ylioppilaat näiden marssiessa Kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa juhla vietettiin. He olivat tulleet pitkänä, leveänä kulkueena, päässä valkoiset lakit, ja koko katu oli ollut kuin musta virta täynnä valkoisia lumpeenkukkia. He olivat kantaneet edellään valkoisia, kullalla kirjailtuja silkkilippuja, ja he olivat kulkiessaan laulaneet kevätlauluja. Mutta Niilo Holgerinpojasta oli tuntunut kuin he eivät itse olisi laulaneet, vaan kuin laulu olisi leijaillut heidän mukanaan heidän päänsä päällä. Hän oli ajatellut, että ylioppilaat eivät laulaneet keväälle, vaan että kevät oli jossakin piilossa laulamassa ylioppilaille. Hän ei uskonut, että ihmisten laulu voi kaikua noin. Se oli kuin havumetsän huminaa, kuin teräksen helinää, kuin villijoutsenten laulua kaukana merellä.

Tultuaan puutarhaan, jossa nurmikot jo hiukan vihoittivat ja puiden lehdet olivat hiirenkorvalla, ylioppilaat olivat pysähtyneet puhujalavan ympärille, ja vanha mies oli noussut lavalle ja puhunut heille.

Puhujalava oli rakennettu suuren kasvihuoneen portaille, ja korppi oli asettanut pojan kasvihuoneen katolle. Siinä hän oli istunut ja kuunnellut. Vanha mies oli sanonut, että parasta maailmassa on olla nuori ja saada viettää nuoruutensa ajan Upsalassa. Hän oli puhunut rauhallisesta työstä kirjan ääressä ja runsaasta valoisasta nuoruuden ilosta, jota ei voida nauttia missään niinkuin täällä suuressa toveripiirissä. Kerta kerran perästä hän oli puhunut siitä, miten onnellista on, että saa elää iloisten, jalojen toverien seurassa. Se teki vaikeudet helpoiksi ja surut ohimeneviksi ja toiveet valoisiksi.

Poika oli istunut ja katsellut ylioppilaita, jotka seisoivat puoliympyrässä puhujalavan edessä, ja hän alkoi ymmärtää, että ihaninta kaikesta on kuulua heidän piiriinsä. Jokainen tunsi olevansa enemmän kuin olisi ollut yksin ollessaan, sentähden että kuului tällaiseen parveen.

Puheen jälkeen laulu oli taas kaikunut ja laulun jälkeen oli seurannut uusia puheita. Poika ei ollut koskaan uskonut eikä ymmärtänyt, että sanoja voitaisiin sovitella niin, että ne kykenisivät liikuttamaan ja ilahduttamaan mieltä niinkuin nämä.