Niilo Holgerinpoika oli enimmäkseen katsellut ylioppilaita, mutta hän huomasi kyllä puutarhassa olevan muitakin. Siellä oli nuoria neitosia, joilla oli valkoiset puvut ja hienot keväthatut, ja myöskin paljon muuta kansaa. Mutta ne, samoin kuin hänkin näyttivät tulleen sinne vain katsomaan ylioppilaita.
Välistä oli ollut lomaa puheiden ja laulujen välillä, ja silloin olivat ihmislaumat hajaantuneet koko puutarhaan. Mutta kohta oli uusi puhuja esiintynyt, ja kohta olivat kuulijat kokoontuneet hänen ympärilleen, ja sitä oli kestänyt aina yöhön asti.
Kun kaikki oli lopussa, oli poika huokaissut syvään ja hieraissut silmiään, niinkuin tehdään silloin, kun herätään unesta. Hän oli ollut matkalla maassa, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikista niistä, jotka iloitsivat elämästään ja katselivat voiton varmuudella tulevaisuuttaan, oli ilo ja onni tarttunut häneenkin, ja hän oli ollut ilojen maassa niinkuin hekin. Mutta viimeisen laulun kajahdettua oli poika tuntenut, kuinka surullista hänen elämänsä oli, ja hänen oli ollut vaikeaa kaiken tämän jälkeen palata matkatoveriensa hanhiparkain luo.
Korppi oli istunut pojan vieressä ja oli nyt alkanut rääkyä hänen korvaansa. "Nyt minä sanon sinulle, Peukaloinen, kuinka voit tulla ihmiseksi. Odota siksi kunnes tapaat jonkun, joka sanoo sinulle, että hän tahtoisi olla sinun housuissasi ja matkustella villihanhien seurassa. Silloin sinun pitää käyttää tilaisuutta hyväksesi ja sanoa hänelle näin…" Ja nyt oli Bataki opettanut pojalle pari sanaa, jotka olivat niin voimakkaita ja vaarallisia, ettei niitä voinut lausua ääneen; ne oli kuiskattava, kunnes tahtoi käyttää niitä todenteossa.
"Niin, muuta et tarvitse tullaksesi ihmiseksi jälleen", oli Bataki lopulta sanonut.
"Sen minä kyllä uskon", sanoi poika, "sillä enpä taida tavata ketään, joka haluaisi vaihtaa osia minun kanssani."
"Ei se ehkä ole niinkään mahdotonta", oli korppi sanonut, ja sitten hän oli vienyt pojan kaupunkiin ja asettanut hänet katolle erään ullakkokamarin eteen. Huoneessa paloi lamppu, ikkuna oli raollaan ja poika oli pitkän aikaa seisonut siinä ja miettinyt tuolla sisällä nukkuvan ylioppilaan onnea.
Koetus
Yhoppilas säpsähti hereille unestaan ja näki lampun palavan pöydällä. "Kas niin, nyt unohdin sammuttaa sen", hän ajatteli ja kohosi kyynärpäilleen vääntääkseen alas liekkiä. Mutta ennen kuin ehti sammuttaa hän huomasi, että jotakin liikkui kirjoituspöydällä.
Huone oli hyvin pieni. Ei ollut pitkä matka vuoteesta pöytään, ja hän saattoi selvästi nähdä sen kaikkine kirjoineen, papereineen, kirjoitustarpeineen ja valokuvineen. Spriikeittimen ja teetarjottimen hän oli jättänyt pöydälle, ja hän näki nekin. Mutta ihmeellisintä oli, että yhtä selvästi kuin hän näki kaiken muun, hän näki myöskin pienen peukaloisen, joka seisoi kumartuneena voirasian yli ja parhaillaan valmisti itselleen voileipää.