Eräällä saarella poika näki suuren, valkoisen linnan, ja vähän matkaa idempänä alkoivat rannat pukeutua huviloihin. Aluksi ne olivat kaukana toisistaan, sitten tiheämmässä, ja lopulta oli huvila huvilan vieressä pitkin koko rantaa. Niitä oli jos jonkinlaisia. Tuolla oli linna ja tuolla tupanen. Tuolla oli pitkä ja matala herraskartano ja tuolla huvila monine pikku torneineen. Muutamat niistä olivat puutarhan ympäröimiä, mutta useimmat olivat lehtimetsässä, joka reunusti rantaa. Mutta vaikka ne olivatkin näin erilaisia, oli niissä kuitenkin yhteistäkin: ne eivät olleet totisia ja yksinkertaisia niinkuin muut rakennukset, vaan ne olivat koreasti ja räikeästi maalatut vihreiksi ja sinisiksi ja punaisiksi, kuin lasten leikkimökit.
Poika istui ja katseli noita kummallisia rantahuviloita, kun Hienohöyhen yht'äkkiä huudahti. "Nyt minä tunnen paikat! Tuolla on se veden päällä uiva kaupunki."
Silloin poika katsahti eteenpäin, mutta ei aluksi huomannut muuta kuin joitakin valkoisia sumupilviä, jotka vyöryivät veden päällä. Mutta sitten alkoi häämöttää tornien huippuja ja siellä täällä joku talo, jossa oli monta ikkunariviä. Ne tulivat näkyviin ja katosivat taas aina sen mukaan kuin sumu liikkui sinne tänne. Mutta mitään rantaa hän ei nähnyt. Kaikki näytti tuolla lepäävän veden päällä.
Kun poika lähestyi kaupunkia, ei hän enää nähnyt rannoilla hauskoja leikkimökkejä. Sensijaan ne olivat täynnä mustia tehdasrakennuksia. Korkeiden lautaaitojen takana oli suuria hiili- ja lautavarastoja, ja mustien, likaisten laiturien ääressä oli kömpelöitä lastilaivoja. Mutta kun kaiken tuon yli levisi välkkyvää, läpikuultavaa sumua, niin näytti se niin suurelta ja mahtavalta, että se melkein oli kaunista.
Villihanhet lensivät tehtaiden ja lastilaivojen ohi ja lähestyivät sumun ympäröimiä tornien huippuja. Silloin kaikki sumupilvet yht'äkkiä laskeutuivat vettä kohti, paitsi muutamat, jotka leijailivat vaalean sinisinä ja hienoina heidän päittensä päällä. Toiset vyöryivät vesien ja maan yllä. Huoneiden perustukset ja alaosat kätkeytyivät niihin kokonaan, mutta yläkerrat, katot, tornit, päädyt pysyivät näkyvissä. Muutamat talot näyttivät tällä tavalla kuin Baabelin torneilta. Poika kyllä ymmärsi, että ne oli rakennettu kukkuloille, mutta niitä hän ei nähnyt, vaan ainoastaan talot, jotka kohosivat sumusta. Sumu oli valkoista ja kirkasta, ja valot olivat mustia, sillä aurinko paistoi idästä eikä valaissut niitä.
Poika ymmärsi kulkevansa suuren kaupungin yli, sillä hän näki sumun keskeltä kaikkialta kattoja ja huippuja. Välistä syntyi aukko aaltoilevaan sumuun, ja hän näki kuohuvan virran, mutta maata hän ei huomannut missään. Kaikki tämä oli kaunista katsella, mutta hänen rintaansa melkein ahdisti, niinkuin tekee silloin, kun näkee jotakin, jota ei voi käsittää.
Niin pian kuin hän oli kulkenut kaupungin yli, ei maa enää ollut sumun peitossa, vaan rannat, vesi ja saaret näkyivät taas selvästi. Hän kääntyi katsomaan taakseen nähdäkseen kaupungin paremmin, mutta ei onnistunut siinä. Nyt se näytti vielä enemmän lumotulta. Nyt olivat sumut saaneet väriä auringosta, ja ne leijailivat vaaleanpunaisina, sinisinä tai keltaisina. Talot olivat valkoiset kuin ne olisivat olleet valosta rakennetut, mutta ikkunat ja tornien huiput välkkyivät tulena. Ja kaikki kellui veden päällä niinkuin ennenkin.
Villihanhet kulkivat suoraan itää kohti. Alussa oli kaikki melkein samanlaista kuin Määlarissakin. Ensin he lensivät tehtaiden ja työpajain ylitse. Sitten ilmaantui huviloita rannoille. Täälläkin vilisi höyrylaivoja ja purjepursia, mutta nyt ne tulivat idästäpäin ja menivät länteenpäin kaupunkia kohti.
He kulkivat yhä eteenpäin, mutta kaitaisten Määlarin selkien ja pienten saarien sijasta aukeni heidän allaan laajempia vesiä, suurempia saaria. Mannermaa väistyi eikä sitä kohta enää ollenkaan näkynyt. Kasvillisuus kävi karummaksi, lehtipuita oli harvemmassa ja petäjät pääsivät voitolle. Huvilat loppuivat, ja ilmaantui talonpoikaistaloja ja kalastajien majoja.
He kulkivat vielä edemmäksi itää kohti, ja nyt he eivät enää nähneet suuria, asuttuja saaria, ainoastaan lukemattoman määrän pieniä kareja, jotka olivat hajallaan veden pinnalla. Maa ei enää ahdistellut ulapoita, meri avautui heidän eteensä suurena ja rajattomana.