Täällä villihanhet laskeutuivat kalliosaarelle, ja kun he seisoivat maassa, kysyi poika Hienohöyheneltä: "Mikä se oli se suuri kaupunki, jonka ylitse me kulimme?"
"En tiedä, miksi sitä ihmiset sanovat", virkkoi Hienohöyhen. "Me harmaat hanhet sanomme sitä veden päällä kelluvaksi kaupungiksi."
Me tiedämme, että se kaupunki oli Tukholma.
Sisarukset
Hienohöyhenellä oli kaksi sisarta: Kaunissiipi ja Kultasilmä. Nämä olivat voimakkaita ja älykkäitä lintuja, mutta heidän höyhenpukunsa ei ollut niin pehmoinen ja loistava kuin Hienohöyhenen, eikä heidän luontonsakaan ollut niin lempeä kuin hänen. Aina siitä alkaen kun he olivat olleet pieniä keltaisia poikasia, olivat sekä vanhemmat että omaiset, jopa vanha kalastajakin selvästi osoittaneet rakastavansa Hienohöyhentä enemmän kuin heitä, ja sentähden sisaret olivat aina vihanneet häntä.
Villihanhien laskeutuessa saarelle olivat Kaunissiipi ja Kultasilmä syömässä pienellä vihreällä nurmikolla vähän matkaa rannasta ja huomasivat heti tulokkaat.
"Katsos, sisar Kultasilmä, kuinka kauniita, komeita villihanhia laskee meidän saarellemme!" sanoi Kaunissiipi. "Olen harvoin nähnyt noin ryhdikkäitä lintuja. Ja näetkö, että heillä on valkoinen hanhikukko seurassaan? Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa lintua? Häntä voisi melkein luulla joutseneksi."
Kultasilmä oli samaa mieltä kuin sisarkin, että tulijat varmaan olivat hyvin eteviä muukalaisia. Mutta yht'äkkiä hän keskeytti puheensa ja huusi: "Sisar Kaunissiipi, sisar Kaunissiipi! Etkö näe, kuka niillä on mukanaan?"
Samassa sattuivat myöskin Kaunissiiven silmät Hienohöyheneen, ja hän hämmästyi niin, että pitkän aikaa seisoi nokka avoinna ja sähisi: "Se ei voi olla hän! Kuinka hän olisi päässyt semmoiseen seuraan? Mehän jätimme hänet Öölantiin kuolemaan nälkään."
"Pahinta on, että hän tulee kantelemaan isälle ja äidille ja kertomaan, että me lensimme häntä kohti niin nopeasti, että siipi meni sijoiltaan", sanoi Kultasilmä. "Saat nähdä, että tämä päättyy vielä niin, että meidät ajetaan pois saarelta."