Hän ojensi pussin Klementille. Tämä kurkisti sen sisään kerran ja toisenkin ja hypähti sitten pari askelta taaksepäin. "Voi minun päiviäni, Oosbjörn!" sanoi hän. "Mistä olet saanut tuommoisen?"
Hän muisti, että hänen pienenä ollessaan äiti oli puhunut pikkuväestä, joka asusti tuvan lattian alla. Ei saanut huutaa eikä tehdä pahojaan, muuten suuttui pikkuväki. Kun hän oli kasvanut suuremmaksi, oli hän luullut, että äiti oli keksinyt nuo pikkaraiset pitääkseen häntä kurissa. Mutta tottapa ne eivät olleetkaan vain äidin keksimiä, koska tuossa Oosbjörnin pussissa oli kuin olikin yksi pikkarainen.
Klementissä oli vielä lapsuuden aikaista pelkoa, ja hänen selkäpiitään karmi, kun hän vain katsahti verkkopussiin päinkään. Oosbjörn huomasi hänen pelkonsa ja alkoi nauraa, mutta Klement oli hyvin totinen. "Kerro minulle, Oosbjörn, mistä olet saanut tuon käsiisi!" sanoi hän. — "En minä ole häntä mitenkään väijynyt", sanoi Oosbjörn. "Hän tuli itse minun luokseni. Lähdin tänä aamuna varhain liikkeelle ja otin pyssyn mukaani veneeseen. En ollut ehtinyt kauas rannasta, kun näin muutamia villihanhia, jotka tulivat idästä päin kauheasti huutaen. Paukautin heidän peräänsä, mutta en saanut mitään. Sen sijaan tämä tuli alas ja putosi niin lähelle venettä, ettei minun tarvinnut muuta kuin ojentaa käteni ottaakseni hänet." — "Et vain liene ampunut häntä?" — "Enhän toki, hän oli terve ja vahingoittumaton. Mutta alas tultuaan hän oli vähän pyörällä, ja silloin minä sitaisin hänen jalkansa ja kätensä purjelangalla, ettei hän pakenisi. Katsos, minä ajattelin heti, että tässä on jotakin, joka pitää viedä Skansenille."
Kalastajan tätä kertoessa Klement näytti hyvin huolestuneelta. Hänen mieleensä muistui kaikki se, mitä hän lapsuudessaan oli kuullut pikkuväestä, heidän kostonhimostaan vihamiehiä kohtaan ja heidän avuliaisuudestaan ystäviä kohtaan. Ei koskaan ollut käynyt hyvin kenellekään, joka oli koettanut pitää heitä vankinaan. "Teidän olisi pitänyt päästää hänet heti irti", sanoi hän. "Vähällä oli, ettei minun ollut pakko päästää häntä vapaaksi", sanoi kalastaja. "Sillä senhän arvaatte, Klement, että villihanhet seurasivat minua aina kotiin saakka, ja sitten ne lentelivät saaren päällä koko aamun ja huusivat niinkuin olisivat tahtoneet saada hänet takaisin. Eikä sillä hyvä, vaan koko heidän joukkonsa, lokit ja tiirat ja muut, joihin ei kannata tuhlata yhtä ainoata panosta ruutia, tulivat ja laskeusivat saarelle pitämään pahaa elämää, ja kun minä menin ulos, niin lentelivät ne ympärilläni niin, että minun täytyi mennä takaisin sisään. Eukkoni pyysi, että päästäisin hänet vapaaksi, mutta minä olin saanut päähäni, että hänet on tuotava tänne Skansenille. Ja sitten minä asetin lasten nuken ikkunaan, piilotin pienokaisen verkkopussin pohjaan ja lähdin tulemaan. Ja linnut luulivat ikkunassa seisojaa häneksi, koska antoivat minun poistua, ajamatta minua takaa."
"Eikö se sano mitään?" kysyi Klement. — "Alussa se kyllä koetti huutaa linnuille, mutta sitä minä en sallinut, vaan pistin kapulan sen suuhun." — "Mutta Oosbjörn, kuinka voitte semmoista tehdä? Ettekö ymmärrä, että hän on jotakin yliluonnollista?" — "En tiedä, mitä hän lienee", sanoi Oosbjörn rauhallisesti. "Siitä saavat muut ottaa selon. Minä olen tyytyväinen, kun vain saan hänestä hyvän maksun. Ja sanokaa nyt minulle, Klement, mitä luulette Skansenin tohtorin minulle tästä antavan."
Klement ei vastannut pitkään aikaan. Mutta hän oli tullut kovin levottomaksi Peukaloisen tähden. Hänestä tuntui kuin hänen äitinsä olisi seisonut hänen vieressään ja sanonut hänelle, että hänen aina pitää olla hyvä pikkuväkeä kohtaan. "En tiedä, mitä tohtori sinulle maksaa, Oosbjörn", sanoi hän. "Mutta jos annat hänet minulle, niin saat kaksikymmentä kruunua."
Oosbjörn hämmästyi äärettömästi kuullessaan mainittavan semmoisen summan. Hän ajatteli, että Klement mahtoi luulla Peukaloisella olevan jonkin salaisen voiman, josta hänellä olisi hyötyä. Ehkei tohtori pitäisikään häntä yhtä merkillisenä eikä maksaisi hänestä niin suurta hintaa. Ja niin hän suostui Klementin tarjoukseen.
Soittoniekka pisti Peukaloisen leveään taskuunsa, palasi takaisin Skansenille ja meni erääseen karjamajaan, jossa ei ollut katselijoita eikä vartijoita. Hän veti oven kiinni perässään, otti esille Peukaloisen, jonka kädet ja jalat olivat vielä sidotut ja jonka suussa oli kapula, ja asetti hänet varovasti penkille.
"Kuulehan nyt, mitä minä sinulle sanon!" sanoi Klement. "Minä tiedän kyllä, että sinunlaisesi eivät mielellään näyttäydy ihmisille, vaan tahtovat liikkua ja puuhata ja laitella yksikseen. Sentähden minä olen ajatellut päästää sinut vapaaksi, mutta sinun täytyy ensin luvata, ettet lähde täältä Skansenilta, ennen kuin saat minulta luvan. Jos siihen suostut, niin nyökäytä kolme kertaa päätäsi!"
Klement katseli odotellen Peukaloista, mutta tämä pysyi liikkumattomana.