"Sinulle tulee täällä hyvä ollaksesi", sanoi Klement. "Minä panen sinulle ruokaa joka päivä ja minä luulen, että sinulle tulee täällä niin paljon tekemistä, ettei aikasi käy pitkäksi. Mutta sinä et saa mennä minnekään muuanne, ennen kuin saat siihen minulta luvan. Sovitaan jostakin merkistä. Niin kauan kuin minä panen ruokaa valkoiseen maljaan, on sinun oltava täällä. Mutta kun minä panen sen siniseen, saat lähteä."
Klement vaikeni uudelleen ja odotti, että Peukaloinen antaisi merkin, mutta tämä ei liikahtanutkaan.
"Vai niin", sanoi Klement, "silloin ei kai auta muu kuin että minä vien sinut tämän talon isännän luo. Ja silloin sinut pannaan lasikaappiin ja kaikki ihmiset Tukholman suuresta kaupungista tulevat sinua katsomaan."
Mutta siitä näytti pikkarainen säikähtävän ja tuskin se oli sanottu, kun hän jo antoi merkin.
"Se on oikein", sanoi Klement, otti veitsensä ja leikkasi poikki nuoran, jolla Peukaloisen kädet oli sidottu. Sitten hän meni nopeasti ovea kohti.
Poika päästeli nuorat jaloistaan ja työnsi pois suukapulan, ennen kuin ryhtyi mihinkään muuhun. Kun hän sitten kääntyi Klement Larssonin puoleen, oli tämä jo poissa.
Klement oli tuskin tullut ulos ovesta, kun hän kohtasi komean vanhan herran, joka näytti olevan matkalla lähellä olevalle kauniille näköalapaikalle. Klement ei muistanut ennen nähneensä tätä komeaa vanhaa miestä, mutta tottapa herra lienee nähnyt hänet joskus viulua soittamassa, koska hän pysähtyi ja alkoi jutella hänen kanssaan.
"Päivää, Klement!" sanoi hän. "Kuinka voit? Et kai ole sairas? Minusta näyttää kuin olisit vähän laihtunut viime aikoina."
Vanha herra oli tavattoman ystävällinen, ja Klement rohkaisi mielensä ja kertoi hänelle, kuinka vaikea hänen oli ollut kestää koti-ikäväänsä.
"Mitä?" sanoi komea vanha herra. "Onko sinulla ikävä, vaikka olet
Tukholmassa? Onko se mahdollista?"