Ja vanha komea herra näytti melkein loukkautuneelta. Mutta sitten hän kai ajatteli, että tuo on vain vanha tyhmä ukko, ja muuttui taas ystävälliseksi.
"Sinä et varmaankaan ole kuullut, kuinka Tukholman kaupunki on syntynyt, Klement. Jos olisit sen kuullut, niin ymmärtäisit, että sinä vain luulet, että sinulla on täällä ikävä. Tule kanssani tuolle penkille, niin kerron sinulle jotakin Tukholmasta."
Kun vanha komea herra oli istuutunut penkille, katseli hän ensin vähän aikaa Tukholmaa, joka näkyi siihen kaikessa komeudessaan, ja hän hengähti syvään kuin olisi tahtonut vetää keuhkoihinsa seudun kaiken kauneuden. Sitten hän kääntyi soittoniekan puoleen.
"Katsos, Klement!" hän sanoi ja alkoi puhuessaan piirrellä hiekkakäytävään pientä karttaa. "Tässä on nyt Uplanti, ja tässä pistää etelää kohti niemi, jossa on paljon lahtia. Ja tässä tulee vastaan Sörmlanti toisena niemenä, jossa siinäkin on paljon lahtia ja joka menee suoraan pohjoista kohti. Ja tässä tulee lännestä päin järvi, joka on saaria täynnä; se on Määlari. Ja tässä tulee idästäpäin toinen vesi, joka tuskin pääsee tunkeutumaan esiin saarien ja karien välitse; se on Itämeri. Ja tässä, Klement, tässä, missä Uplanti tapaa Sörmlannin ja Määlarin järvi tapaa Itämeren, juoksee pieni joki, jota sanotaan Norrströmiksi, ja keskellä Norrströmiä on kolme pientä saarta.
"Nämä saaret olivat alun pitäen vain tavallisia lehtosaaria, semmoisia, joita Määlarissa on niin paljon vielä tänäkin päivänä, ja ne olivat kauan aikaa aivan asumattomia. Nehän olivat mukavassa paikassa, kahden veden ja kahden maakunnan välissä, mutta sitä ei kukaan huomannut. Vuosia kului. Ihmisiä asettui molemmille puolin Määlarin, saariin ja saaristoon, mutta kukaan ei asettunut noille kolmelle Määlarin saarelle. Joskus sattui, että jokin venemies laski jonkin saaren rantaan ja laittoi siihen yöksi telttansa. Mutta ei kukaan asettunut niihin asumaan.
"Eräänä päivänä oli muuan kalastaja, joka asui Lidingössä suolameren rannalla, ohjannut purtensa Määlariin ja saanut sieltä niin paljon kaloja, ettei ollut muistanut lähteä ajoissa kotiin. Hän ei ollut ehtinyt edemmäksi kuin noihin saariin, kun jo tuli ihan pimeä, ja silloin hän oli arvellut parhaaksi nousta maihin jollekin saarista ja odottaa kuun nousua, sillä hän tiesi, että kuu nousee myöhemmin yöllä.
"Oli syyskesä ja kaunis ja lämmin sää, vaikka illat jo olivatkin alkaneet pimetä. Kalastaja veti venheensä maalle, laskeutui sen viereen maata ja painoi päänsä kivelle ja nukkui. Kun hän heräsi, oli kuu jo aikoja sitten noussut. Se oli ihan hänen päänsä päällä ja paistoi niin komeasti, että oli melkein niin valoisaa kuin keskipäivällä.
"Mies hypähti pystyyn ja aikoi juuri ruveta työntämään venhettään vesille, kun näki joitakin mustia pilkkuja liikkuvan virrassa. Siinä oli suuri parvi hylkeitä, jotka täyttä vauhtia uivat saarta kohti. Kun kalastaja huomasi, että hylkeet näyttivät aikovan nousta maihin, kumartui hän ottamaan keihästään, joka hänellä aina oli venheessään. Mutta kun hän oikaisihe, ei hän enää nähnytkään hylkeitä, vaan sen sijaan seisoi rannalla joukko mitä ihanimpia impiä, joilla oli yllään vihreät, maata viistävät silkkihameet ja päässään helmikruunut. Silloin kalastaja ymmärsi, että ne olivat merenneitoja, jotka asuvat saaristossa ulkona meressä ja nyt olivat muuttautuneet hylkeiksi voidakseen uida maihin ja huvitellakseen kuutamossa näillä vihreillä saarilla.
"Hän laski hyvin hiljaa peitsensä maahan, ja kun immet nousivat saareen karkeloimaan, hän hiipi heidän jälkeensä ja katseli heitä. Hän oli kuullut, että merenneidot ovat niin kauniita ja suloisia, ettei kukaan voi katsella heitä ihastumatta heidän kauneuteensa, ja hän sanoi itselleen, ettei heitä ollut liiaksi kehuttu.
"Katseltuaan vähän aikaa heidän tanssiaan puiden alta hän meni rantaan, otti rannalle jätetyistä hylkeen hahmoista yhden ja piilotti sen kiven alle. Sitten hän meni takaisin veneen luo, paneutui sen viereen maata ja oli nukkuvinaan.