Tämän jälkeen pikku ukko Klement Larsson oli kuin höperönä useita päiviä, eikä ollut juuri mahdollista saada hänen suustaan järkevää sanaa. Kun viikko oli kulunut, hän meni tohtorin luo ja pyysi päästä palveluksestaan. Hänen täytyi välttämättä päästä kotiin. "Minkä tähden? Etkö enää viihdy täällä?" sanoi tohtori. "Viihdyn, kyllähän minä viihdyn", sanoi Klement, "en minä sen puolesta enää, mutta minun pitää kuitenkin päästä kotiin."
Klement oli ollut pahassa pulassa, sillä kuningas oli sanonut, että hänen tuli ottaa selkoa Tukholmasta ja viihtyä siellä, mutta Klement ei voinut päästä rauhaan, ennen kuin oli saanut kotona kertoa siitä, että kuningas oli sanonut hänelle tämän. Hän ei voinut kieltäytyä ilosta saada seisoa kotikirkon mäellä ja kertoa ylhäisille ja alhaisille, että kuningas oli ollut niin hyvä, että oli istunut hänen vieressään samalla penkillä ja lähettänyt hänelle kirjan. Ja että hän oli jouduttanut itsensä puhelemaan hänen, vanhan köyhän soittoniekan kanssa kokonaisen tunnin parantaakseen hänet koti-ikävästä. Suurta oli kertoa tästä täällä Skansenilla lappalaisukoille ja taalalaisnaisille, mutta ei se ollut mitään sen rinnalla, että saisi puhua siitä siellä kotona!
Vaikkapa joutuisi vaivaistalollekin, niin ei sekään enää olisi niin vaikeaa kuin ennen. Hän oli nyt aivan toinen mies kuin ennen, häntä arvostetaan ja kunnioitetaan aivan toisella tavalla kuin ennen!
Ja tämä uusi ikävä kävi voittamattomaksi. Hänen täytyi mennä tohtorin luo sanomaan, että hänen oli pakko lähteä kotiin.
XXXVIII
GORGO, KOTKA
Tunturilaaksossa
Kaukana Lapin tuntureilla oli vanha kotkanpesä pengermällä, joka pisti jyrkästä vuoren seinästä. Se oli tehty havunoksista, joita oli asetettu kerroksittain toinen toisensa päälle. Monen vuoden kuluessa sitä oli uudistettu ja vahvistettu, ja nyt se oli siinä vuorenhyllyllä, leveydeltään pari metriä ja melkein yhtä korkea kuin lappalaiskota.
Vuoren seinä, jossa kotkanpesä oli, kohosi melkoisen suuren laakson kupeella, jossa kesäisin asui lauma villihanhia. Tämä laakso oli heille mainio piilopaikka. Se oli niin kätkössä vuorten välissä, ettei ollut montakaan, jotka sen tunsivat, ei edes lappalaistenkaan joukossa. Keskellä laaksoa oli pieni pyöreä järvi, jossa oli runsaasti ruokaa pikku hanhenpojille, ja mättäisillä rannoilla, jotka kasvoivat pajupensaita ja vaivaiskoivuja, oli aivan mainioita pesäpaikkoja.
Kaikkina aikoina oli ylhäällä kalliolla asunut kotkia ja alhaalla laaksossa villihanhia. Joka vuosi kotkat veivät heistä joitakuita, mutta varoivat kuitenkin ottamasta niin monta, että villihanhet eivät uskaltaisi asua laaksossa. Villihanhilla vuorostaan oli aika paljon hyötyä kotkista. Ryöväreitähän nämä olivat, mutta he pitivät muut ryövärit loitolla.