Pari vuotta ennen kuin Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, seisoi vanha johtajahanhi Akka Kebnekaiselainen eräänä aamuna tunturilaakson pohjalla tähystellen kotkanpesää. Kotkien oli tapana lähteä retkilleen vähän jälkeen auringon nousun, kaikkina niinä kesinä, joina Akka oli asunut tässä laaksossa, hän oli joka aamu tällä tavalla odottanut heidän lähtöään nähdäkseen, jäisivätkö he laaksoon metsästämään vai lentäisivätkö muille metsästysmaille.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun molemmat komeat linnut lähtivät liikkeelle kalliohyllyltään. Kauniina, mutta pelottavina he leijailivat ilmassa. He lensivät tasangolle päin, ja Akka huokasi helpotuksesta.
Vanha johtajahanhi oli lakannut munimasta ja elättämästä poikasia, ja kesällä hän kulutti aikansa kulkemalla hanhen pesältä toiselle ja antamalla neuvoja hautomisesta ja poikasten hoidosta. Sitä paitsi hän piti silmällä ei ainoastaan kotkia, vaan myöskin tunturikettuja, huuhkaimia ja muita vihamiehiä, jotka uhkasivat hanhia ja heidän poikasiaan.
Keskipäivän aikaan Akka alkoi uudelleen tähystellä kotkia. Samalla tavalla hän oli tehnyt joka päivä kaikkina niinä kesinä, joina oli asunut laaksossa. Hän näki heti heidän lennostaan, oliko heidän metsästyksensä onnistunut, ja hänen ei enää tarvinnut olla levoton joukkonsa tähden. Mutta tänä päivänä hän ei nähnytkään kotkien palaavan. "Olen mahtanut vanhentua ja tylsistyä", hän ajatteli, kun oli odottanut heitä hetken aikaa. "Kyllä kai kotkat ovat tulleet kotiin jo aikoja sitten."
Hän tähysteli iltapäivällä ylös vuorenseinälle ja toivoi näkevänsä kotkat pengermän huipulla, jossa niiden oli tapana istua ja nukkua ruokaleponsa, ja hän koetti keksiä heitä illalla, kun heidän oli tapana kylpeä vuorijärvessä, mutta ei vieläkään hän heitä nähnyt. Taas vaikeroi hän vanhuuttaan. Hän oli niin tottunut siihen, että kotkat asuivat vuorella hänen päänsä päällä, ettei voinut ajatella mahdolliseksi sitä, etteivät he palaisi.
Seuraavana aamuna Akka oli varhain valveilla tähystelläkseen kotkia.
Mutta ei nytkään hän heitä nähnyt.
Sitä vastoin hän kuuli aamun hiljaisuudessa huudon, joka oli sekä äkäinen että valittelevan vaikerteleva, ja se kuului tulevan kotkan pesästä. "Voisivatko asiat tuolla kotkalassa todellakin olla hullusti?" ajatteli hän. Hän kohosi nopeasti ilmaan niin korkealle, että voi nähdä kotkanpesään.
Hän ei nähnyt siellä uros- eikä naaraskotkaa. Koko pesässä ei ollut muita kuin uninen, puolialaston poikanen, joka huusi ruokaa.
Akka laskeutuu hitaasti ja epäröiden kotkan pesälle. Se oli kamala paikka. Näkyi, millaista ryövärijoukkoa täällä asui. Pesässä ja kalliohyllyllä oli valkenevia luita, verisiä höyheniä ja nahan palasia, jäniksen päitä, linnun nokkia ja karvaisia riekon jalkoja. Myöskin kotkan poika, joka makasi kaiken tämän keskellä, oli vastenmielisen näköinen suurine ammottavine nokkineen, kömpelöine untuvaruumiineen ja keskenkasvuisine siipineen.
Viimein Akka voitti vastenmielisyytensä ja laskeutui pesän reunalle, mutta tähysteli samalla levottomasti ympärilleen kaikille tahoille, sillä hän odotti joka hetki, että vanhat kotkat palaisivat.