Kun pari viikkoa oli kulunut, alkoi Akka huomata, että hänelle oli tulemassa siipisato, jolloin hän ei voisi lentää. Kokonaisen kuun kierroksen aikana hän ei voisi kantaa ruokaa kotkanpojalle, ja tämän täytyisi siis kuolla nälkään.
"Nyt, Gorgo, ovat asiat niin", sanoi hän eräänä päivänä kotkanpojalle, "että minä en enää voi tuoda sinulle kalaa. Jos uskallat, on sinun koetettava päästä alas laakson pohjaan, niin että voin tuoda sinulle ruokaa. Sinun on päätettävä, tahdotko kuolla nälkään täällä ylhäällä vai heittäytyä laaksoon, mutta se saattaa sekin maksaa henkesi."
Hetkeäkään miettimättä kotkanpoika astui pesän reunalle, hän ei huolinut edes mitata välimatkaa alas laaksoon, vaan levitti pienet siipensä ja antoi mennä. Hän pyörähti ilmassa pari kertaa ympäri, mutta sai kuitenkin siivistään sen verran apua, että tuli jotakuinkin ehjänä maahan.
Täällä alhaalla Gorgo tuli nyt viettäneeksi kesänsä pienten hanhenpoikasten seurassa ja hänestä tuli näiden hyvä toveri. Koska hän luuli olevansa hanhen poika, hän koetti elää samalla tavalla kuin hekin, ja kun he uivat järvelle, hän meni mukana, kunnes oli vähällä hukkua. Häntä nöyryytti kovin, ettei hän voinut oppia uimaan, ja hän meni Akan luo valittamaan. "Minkätähden minä en osaa uida niinkuin muut?" kysyi hän. — "Sinulle kasvoi liian suuret kynnet ja liian käyrät varpaat maatessasi tuolla ylhäällä kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Mutta älä ole siitä milläsikään! Sinusta tulee kyllä hyvä lintu sittenkin."
Kotkanpojan siivet kasvoivat pian niin pitkiksi, että ne kantoivat häntä, mutta vasta syksyllä, kun hanhenpojat saivat oppia lentämään, pisti hänenkin päähänsä, että hän voi käyttää niitä lentämiseen. Hänelle tuli nyt ihana aika, sillä tässä urheilussa hän heti oli ensimmäinen. Hänen toverinsa eivät koskaan viipyneet ilmassa kauemmin kuin oli välttämätöntä, mutta hän asusteli ilmassa melkein koko päivän ja harjoittelihe lentämään. Hän ei ollut vielä päässyt selville siitä, että hän oli toista sukua kuin hanhet, mutta hän huomasi kuitenkin koko joukon asioita, jotka ihmetyttivät häntä, ja hän teki Akalle yhtä mittaa jos jonkinlaisia kysymyksiä. — "Minkä tähden livistävät riekot ja sopulit piiloon, kun minun varjoni sattuu vuoren rinteeseen?" kysyi hän. "Eiväthän ne pelkää muita hanhenpoikia." — "Sinun siipesi kasvoivat liian pitkiksi tuolla kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Nepä säikäyttävät noita pikku elukoita. Mutta älä ole siitä milläsikään. Sinusta tulee kyllä hyvä lintu sittenkin."
Opittuaan lentämään kotka oppi myöskin itse pyydystämään kaloja ja sammakoita, mutta kohta hän alkoi kummastella tätäkin. "Mistä syystä minä syön kaloja ja sammakoita?" kysyi hän. "Eiväthän muut hanhet kitä syö." — "Minulla ei ollut sinulle muuta ruokaa annettavana, kun olit tuolla kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Mutta älä ole milläsikään. Hyvä lintu sinusta tulee sittenkin."
Kun villihanhet muuttivat syksyllä, lensi Gorgo heidän parvessaan. Yhä hän katsoi olevansa yksi heistä. Mutta ilma oli täynnä lintuja, jotka olivat matkalla etelän, ja syntyi suuri hälinä, kun Akka näyttäytyi kotkan seurassa. Villihanhien ympärillä lenteli alinomaa laumoittain uteliaita, jotka ääneensä ilmaisivat kummastuksensa. Akka käski heidän olla vaiti, mutta ei ollut mahdollista kahlehtia niin monia pahoja kieliä. "Miksi he kutsuvat minua kotkaksi?" kysyi Gorgo lakkaamatta ja suuttui ja närkästyi yhä useammin. "Ettekö näe, että olen villihanhi? Minä en ole mikään linnunsyöjä, joka tappaa vertaisiaan. Kuinka rohkenette antaa minulle niin ruman nimen?"
Eräänä päivänä he lensivät talon yli, jossa oli paljon kanoja rikkatunkiolla. "Kotka! Kotka!" kirkuivat kanat ja alkoivat juosta pakoon. Mutta Gorgo, joka aina oli kuullut kotkien olevan raakoja pahantekijöitä, ei voinut hillitä vihaansa. Hän pani siipensä suppuun, ampui maahan ja iski kyntensä erääseen kanaan. "Kyllä minä opetan sinulle, etten ole kotka!" huusi hän vihoissaan ja hakkasi häntä nokallaan.
Samassa hän kuuli Akan huutavan ilmasta, ja hän totteli ja nousi pois. Villihanhi lensi häntä vastaan ja alkoi kurittaa häntä. "Mitä sinä teet?" hän huusi ja iski häntä nokallaan. "Oliko ehkä tarkoituksesi repiä kuoliaaksi tuo kanaparka? Häpeäisit toki!" Mutta kun kotka vastaan panematta antoi villihanhen kurittaa itseään, syntyi siitä heitä ympäröivissä lintulaumoissa ivan ja pilkkasanojen myrsky. Kotka kuuli tämän ja kääntyi vihaisena Akan puoleen ikään kuin olisi tahtonut käydä hänen kimppuunsa. Mutta hän muutti pian mielensä, kohosi voimakkain vedoin ilmaan, nousi niin korkealle, ettei mikään huuto voinut sinne kuulua ja leijaili siellä niin kauan kuin villihanhet voivat hänet nähdä.
Kolmen päivän kuluttua hän taas ilmestyi villihanhilaumaan.