"Minä tiedän nyt, kuka minä olen", sanoi hän Akalle. "Koska minä olen kotka, täytyy minun elää niinkuin kotkan sopii, mutta minun mielestäni me voimme silti olla ystävät. Sinua ja sinun sukulaisiasi minä en koskaan ahdista."
Mutta Akka oli päättänyt, että hänen täytyi saada kasvatetuksi kotkasta lempeä ja vaaraton lintu, ja hän ei voinut sietää, että tämä tahtoi elää oman mielensä nukaan. "Luuletko sinä, että minä tahdon olla linnunsyöjän ystävä?" sanoi hän. "Elä niinkuin minä olen neuvonut sinua elämään, niin saat seurata laumaani niinkuin ennenkin!"
He olivat molemmat itsepäisiä, niin ettei heistä kumpikaan tahtonut taipua. Se päättyi niin, että Akka kielsi kotkaa näyttäytymästä hänen läheisyydessään, ja hänen vihansa kotkaa kohtaan oli niin suuri, ettei kukaan uskaltanut mainita hänen nimeään Akan kuullen.
Sen jälkeen Gorgo kiersi maailmaa yksinään ja vihattuna niinkuin kaikki suurryövärit. Hän oli usein synkällä mielellä, ja varmaankin hän usein ikävöi takaisin sitä aikaa, jolloin luuli olevansa villihanhi ja leikitteli iloisten hanhenpoikasten seurassa.
Eläinten kesken hän oli suuressa maineessa rohkeudestaan. Näiden oli tapana sanoa, ettei hän pelännyt ketään muuta kuin kasvattiäitiään Akkaa. Hänestä tiedettiin myöskin kertoa, ettei hän koskaan ollut ahdistanut hanhia.
Vankeudessa
Gorgo oli vain kolmen vuoden vanha eikä ollut vielä ajatellut ottaa itselleen vaimoa eikä asettua mihinkään varmaan paikkaan asumaan, kun metsämies päivänä muutamana sai hänet kiinni ja möi Skansenille. Siellä oli jo ennestään kaksi muuta kotkaa. Heitä pidettiin vankina häkissä, joka oli rakennettu rautatangoista ja teräslangasta. Se oli ulkona ja niin suuri, että sen sisään oli voitu istuttaa pari puuta ja laittaa kiviraunio, jotta kotkat kotiutuisivat. Mutta siitä huolimatta kotkat eivät viihtyneet. He istuivat melkein koko päivän liikkumattomina samalla paikalla. Heidän kaunis, tumma höyhenpukunsa kävi takkuiseksi ja kiillottomaksi, ja heidän silmänsä tuijottivat toivottomina avaruuteen.
Vankeutensa ensimmäisellä viikolla Gorgo vielä oli valpas ja vilkas, mutta sitten alkoi raskas raukeus häntä painaa. Hän jäi istumaan hiljaa paikalleen niinkuin muutkin kotkat, tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättä eikä enää tiennyt, kuinka päivät kuluivat.
Eräänä aamuna, kun Gorgo istui tavallisessa horrostilassaan, hän kuuli jonkun kutsuvan häntä alhaalta maasta. Hän oli niin raukea, että tuskin viitsi kääntää katsettaan maahan. "Kuka minua huutaa?" kysyi hän. — "Mutta, Gorgo, etkö tunne minua? Minä olen Peukaloinen, joka lenteli villihanhien seurassa." — "Onko Akkakin vankina?" kysyi Gorgo semmoisella äänellä kuin olisi selvitellyt ajatuksiaan pitkän unen jälkeen. — "Ei, Akka ja valkoinen hanhikukko ja koko lauma ovat kai jo hyvässä turvassa kaukana Lapissa", sanoi poika. "Minä vain olen joutunut vangiksi."
Puhuessaan näin huomasi poika, että Gorgo käänsi pois päänsä ja alkoi tuijottaa eteensä avaruuteen samalla tavalla kuin ennen.