"Viimeinen lauma oli pappilan karja. Rovasti tunsi kellokkaan kellon äänen jo pitkän matkan päästä, ja hevonenkin sen oli mahtanut tuntea. Sen joka jäsen rupesi vapisemaan ja se tuli aivan märäksi. 'Vai niin, nyt on sinun vuorosi kulkea peikon ohi ja saada tuomiosi', sanoi rovasti hevoselle. 'Mutta älä hätäile! Minä ymmärrän kyllä, miksi olet tuonut minut tänne, enkä minä jätä sinua.'
"Pappilan komea karja tuli pitkässä jonossa metsästä ja meni metsänpeikkoa ja petoeläimiä kohden. Viimeisenä oli hevonen, joka oli kantanut isäntänsä Blaksooseniin. Rovasti ei ollut astunut alas satulasta, vaan istui siinä yhä ja antoi hevosensa viedä hänet metsänpeikon eteen.
"Hänellä ei ollut pyssyä eikä veistäkään puolustuksekseen, mutta hän oli ottanut esille käsikirjan ja painoi sitä rintaansa vasten, käydessään taistelemaan hirviötä vastaan.
"Ensin ei kukaan näyttänyt häntä huomaavan. Pappilan karja kulki metsänpeikon ohi niinkuin muutkin laumat. Metsänpeikko ei laskenut tervasoihtuaan yhdenkään pappilan elukan kohdalla. Vasta kun viisas hevonen tuli, hän teki liikkeen ikään kuin merkitäkseen sen kuolemaan.
"Mutta samassa kohotti rovasti käsikirjaansa ja soihdun valkea sattui kirjankannen ristiin. Metsänpeikolta pääsi kimakka kiljahdus ja soihtu putosi hänen kädestään maahan.
"Liekki sammui heti, ja silloin kun valo vaihtui pimeydeksi, ei rovasti voinut mitään nähdä. Ei hän myöskään kuullut mitään. Hänen ympärillään oli sama hiljaisuus, joka aina on talvella erämaassa.
"Silloin hajosivat yht'äkkiä raskaat pilvet ja halkeamasta tuli esiin täysikuu ja heitti valonsa maahan. Ja nyt rovasti huomasi seisovansa hevosineen yksin Blaksoosenin huipulla. Ei ainoatakaan petoeläintä ollut näkyvissä. Ei mikään karja näyttänyt maata polkeneen. Mutta itse hän istui käsikirja ojennettuna ja hevonen hänen allaan vapisi ja oli vaahdossa.
"Ratsastettuaan vuorelta kotiinsa ei rovasti enää tiennyt, oliko hän nähnyt unta vai totta. Mutta hän ymmärsi, että hänen pitäisi ajatella noita eläinparkoja, jotka olivat petoeläinten vallassa. Ja hän saarnasi niin tärisyttävästi Delsbon pitäjän talonpojille, että hänen aikanaan hävitettiin tästä pitäjästä kaikki karhut ja sudet, vaikka ne sitten myöhemmin lienevät tulleet takaisin."
Tähän loppui Bernhardin kertomus. Kaikki häntä kiittivät, ja näytti jo olevan ratkaistu asia, että hän saisi palkinnon. Useimpien mielestä oli melkein sääli, että Klementin vielä piti kilpailla hänen kanssaan.
Mutta Klement alkoi kertoa pelkäämättä. "Eräänä päivänä, kun minä kävelin Skansenilla vähän matkaa Tukholmasta ja minulla oli ikävä kotiin", hän sanoi ja sitten hän alkoi kertoa pikkumiehestä, jonka oli ostanut vapaaksi, jottei sitä pantaisi häkkiin ja näyteltäisi metsän petona. Ja hän kertoi, että tuskin hän oli ehtinyt tehdä tämän hyvän työn, kun hän jo sai siitä palkkansa. Hän kertoi kertomistaan, ja sitä mukaa kuin hän kertoi, kasvoi kuulijain hämmästys, ja kun hän viimein joutui kuninkaalliseen lakeijaan ja koreaan kirjaan, olivat kaikki karjatytöt laskeneet käsityönsä polvelleen ja istuivat liikkumattomina ja tuijottivat Klementiin, jolle oli tapahtunut niin merkillisiä asioita.