"Vaikka rovasti näkikin kaikki ihan selvään, hän oli niin ihmeissään, että koetti taistella vastaan eikä tahtonut uskoa omien silmiensä todistusta. 'Tämähän on ihan mahdotonta', hän ajatteli. 'Minussa on jotakin hullusti. Olen ratsastanut liian kauan synkässä metsässä. Olen joutunut mielikuvitukseni valtaan.'
"Mutta siitä huolimatta hän sangen jännittyneenä katseli kaikkea ja odotti mitä oli tapahtuva.
"Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa, kun metsästä kuului kellon kalkatusta. Ja heti sen jälkeen hän kuuli uudelleen liikettä ja askeleita ja risujen rusahtelemista, niinkuin silloin, kun joukko eläimiä tunkeutuu metsän läpi.
"Tuli suuri joukko kotieläimiä vuorelle. Ne astuivat esiin metsästä samassa järjestyksessä kuin ollessaan matkalla karjamajoille. Ensin kulki kellokas, sitten härkä, sitten muut lehmät ja sitten hiehot ja vasikat. Lampaat seurasivat heitä taajassa katraassa, sitten tulivat vuohet ja viimein pari hevosta ja varsat. Paimenkoira kulki karjan vieressä, mutta paimenia ei näkynyt.
"Rovastin mielestä oli sydäntä särkevää nähdä kesyjen eläinten tulevan suoraan petoeläimiä kohti. Ne näyttivät kurjilta ja hätääntyneiltä. Yksin kellokaskin asteli eteenpäin pää riipuksissa ja pelokkain askelin. Vuohien ei tehnyt mieli leikkiä eikä puskea. Hevoset koettivat pysyä rohkeina, mutta koko niiden ruumis värähteli kauhusta. Kaikkein kurjimman näköinen oli paimenkoira. Sillä oli häntä koipien välissä ja se melkein mateli maata myöten.
"Kellokas vei kulkueen aina metsänpeikon eteen, joka seisoi kivellä vuoren huipulla. Se kiersi kiven ja kääntyi sitten takaisin metsään. Pedot eivät koskeneet ainoaankaan. Ja samalla tavalla vaelsi kaikki karja rauhassa petojen ohitse.
"Eläinten vaeltaessa ohi rovasti näki, että metsänpeikko käänsi soihtuaan alaspäin milloin minkin elukan kohdalla.
"Joka kerta hänen tehdessään niin pääsi petojen suusta äänekäs ja iloinen karjunta, varsinkin silloin, kun soihtu laskeutui jonkin lehmän tai muun suuremman elukan kohdalla, mutta se eläin, joka näki soihdun kääntyvän itseään kohti, parkaisi kovasti ja kimakasti niinkuin sitä olisi puukolla pistetty, ja koko se lauma, johon se kuului, puhkesi myöskin valittamaan. Nyt rovasti alkoi ymmärtää mitä näki. Hän oli ennenkin kuullut puhuttavan siitä, että Delsbon eläimet joka kuutena vuotena kokoontuivat Blaksooseniin, jotta metsänpeikko siellä saisi merkitä, mitkä kesyt eläimet seuraavana kesänä joutuvat petoeläinten saaliiksi. Hänen tuli kovin sääli noita eläinparkoja, jotka olivat petojen vallassa, vaikkei niillä olisi pitänyt olla muita herroja kuin ihminen.
"Tuskin ensimmäinen lauma oli mennyt, kun taas kuului kellon kalkatusta metsästä ja toisen talon karja saapui samalla tavalla vuoren huipulle. Se kulki samassa järjestyksessä kuin edellinenkin lauma ja astui metsänpeikon luo, joka seisoi siinä ankarana ja totisena ja merkitsi eläimen toisensa perästä kuolemaan. Ja tämän jälkeen tuli lauma lauman perästä keskeytymättä. Muutamat laumat olivat niin pieniä, että niissä oli vain yksi ainoa lehmä ja muutamia lampaita. Muutamissa ei ollut kuin pari vuohta. Ne tietysti tulivat köyhistä metsätorpista, mutta metsänpeikon eteen täytyi niidenkin tulla, eikä siinä säästetty toista enemmän kuin toistakaan.
"Rovasti ajatteli Delsbon talonpoikia ja heidän suurta eläinrakkauttaan. Jos he vain tietäisivät tästä, eivät he varmaankaan sallisi sen näin jatkua, hän ajatteli. He varmaankin panisivat ennemmin henkensä alttiiksi, kuin antaisivat karjansa vaeltaa karhujen ja susien keskessä saamassa tuomiotaan metsänpeikolta.