"Rovastia liikutti tämä rukous, jonka hän luki eläimen silmistä. Oli ilmeistä, että hevonen tarvitsi hänen apuaan tavalla tai toisella tänä yönä, ja oikea miesten mies kun oli, hän päätti seurata. Sen enempää viivyttelemättä hän talutti hevosensa kiven luo ja nousi satulaan. 'Mene sitten', hän sanoi. 'En minä hylkää sinua, koska kerran tahdot minut mukaasi. Ei kukaan saa sanoa Delsbon rovastista, että hän kieltäytyy auttamasta ketään, joka on hädässä.'
"Näin sanoen hän päästi hevosen kulkemaan vapaasti eikä enää ajatellut muuta kuin satulassa pysyttelemistä. Siitä tuli vaivalloinen ja vaarallinen retki ja koko ajan kuljettiin ylöspäin. Metsä oli niin sakeaa, että hän ei voinut nähdä montakaan askelta eteensä, mutta hänestä tuntui kuin olisi noustu korkealle vuorelle. Hevonen pujottelihe ylös vaarallisen jyrkkiä rinteitä. Jos rovasti itse olisi ollut ohjaamassa, ei hän koskaan olisi rohjennut viedä hevostaan tämmöiseen maastoon. 'Ethän sinä vain aikone kiivetä Blaksoosenin harjulle?' sanoi rovasti ja naurahti samalla, sillä hän tiesi, että Blaksoosen on Helsinglannin korkeimpia vuoria.
"Ratsastaessaan rovasti alkoi huomata, etteivät hän ja hänen hevosensa olleet ainoita matkamiehiä tänä yönä. Hän kuuli kivien vierivän ja oksien taittuvan. Oli kuin olisi suuria eläimiä tunkeutunut metsän läpi. Hän tiesi, että näillä seuduin oli paljon susia, ja hän jo ajatteli niinkin, että hevonen tahtoo viedä hänet taisteluun villipetoja vastaan.
"Yhä ylemmäksi vain mentiin, ja kuta ylemmäksi he tulivat, sitä harvemmaksi metsä muuttui.
"Lopulta rovasti ratsasti melkein kaljua vuoren selännettä, josta voi nähdä joka taholle. Hän näki äärettömät alat maata, joka nousi ja laski ja oli kaikkialla synkkien metsien peitossa. Hänen oli vaikeaa saada tästä kaikesta selkoa, mutta pian hän oli selvillä siitä, minne oli joutunut.
"'Niinpä niin, minä olen kuin olenkin ratsastanut Blaksoosenille', ajatteli hän. 'Tämä ei voi olla mikään muu vuori. Tuolla lännessä minä näen Järvsön huipun ja idässä kimaltelee meri Agön ympärillä. Pohjoisessakin minä näen jotakin kiiltävää. Se on Dellen. Ja tuolla syvyydessä jalkaini alla minä näen Niamkosken valkoisen usvan. Niin on, minä olen joutunut Blaksoosenin harjalle. Olipa tämäkin seikkailu!'
"Tultuaan vuoren korkeimmalle laelle hevonen pysähtyi tuuhean kuusen suojaan niinkuin olisi tahtonut kätkeytyä sen taakse. Rovasti kumartui vähän ja työnsi pois oksat nähdäkseen tarkemmin.
"Hänen edessään oli paljas vuoren laki, mutta täällä ei ollut autiota ja tyhjää niinkuin hän oli luullut. Aukon keskellä oli suuri kallionmöhkäle ja sen ympärille oli kokoontunut paljon petoeläimiä. Rovastista näytti siltä kuin ne olisivat kerääntyneet tänne pitämään jonkinlaisia käräjiä.
"Lähinnä suurta kiveä rovasti näki karhut, jotka olivat niin raskasmuotoisia ja lujatekoisia, että ne olivat kuin turkkiin puettuja kivimöhkäleitä. Ne olivat paneutuneet maahan ja vilkuttivat levottomasti pieniä silmiään. Näki selvästi, että ne olivat nousseet talviunestaan ollakseen mukana käräjillä ja että niiden oli vaikea pysyä hereillä. Niiden takana oli muutamia satoja susia tiheissä riveissä. Ne eivät olleet unisia, vaan olivat näin keskellä talven pimeyttä vilkkaampia kuin kesällä. Ne istuivat jalkojensa päällä niinkuin koirat, pieksivät maata hännällään ja läähättivät kieli suusta riipuksissa. Susien takana hiiviskeli ilveksiä, kankeajalkaisia ja kömpelöitä, kuin rumia kissoja. Ne näyttivät välttelevän muita eläimiä ja sähähtivät vihaisesti, kun joku niistä lähestyi. Ilvesten takana oli ahmoja, joilla on kissan naama ja karhun turkki. Ne eivät viihtyneet maassa, vaan tepastelivat levottomasti leveillä käpälillään ja odottivat, milloin pääsisivät puuhun. Ja niiden takana metsän rajaan asti vilisi kettuja, kärppiä ja näätiä, jotka kaikki olivat pieniä ja erittäin kaunisrakenteisia, mutta näyttivät vieläkin verenhimoisemmilta ja hurjemmilta kuin suuremmat eläimet.
"Kaikki nämä eläimet rovasti voi nähdä varsin hyvin, sillä koko paikka oli valaistu. Korkealla kivellä sen keskessä seisoi näet metsän peikko ja piti kädessään tervasoihtua, joka paloi suurena punaisena lieskana. Peikko oli niin korkea kuin metsän korkein puu, Sen hartioilla oli kuusenhavuinen viitta ja päässä naavainen tukka. Se oli aivan hiljaa kasvot metsään päin. Se tähysteli ja kuunteli.