"Tällä kertaa hän heti tarttui päättävästi ohjaksiin, pakotti hevosen kääntymään ja saikin sen taas takaisin polulle. Mutta tuskin he olivat polulla, kun hevonen taas poikkesi siltä ja lähti menemään metsään.
"Rovasti oli aivan varma siitä, että mentiin väärään suuntaan, mutta kun hevonen oli näin itsepäinen, hän arveli sen pyrkivän paremmalle tielle, ja niin hän antoi sen taas jatkaa oman mielensä mukaan.
"Hevonen suoriutui hyvin, vaikkei sillä ollutkaan tietä mitä kulkea. Jos tiellä oli kallio, se kiipesi sen yli yhtä vikkelästi kuin vuohi, ja laskeutuessaan alas se asetti jalkansa yhteen ja laski luisua jyrkkää rinnettä myöten.
"'Kun vain joutuisin kotiin ennen kirkonaikaa!' ajatteli rovasti. 'Kyllä kai delsbolaiset hämmästyisivät aika tavalla, ellen joutuisi ajoissa kirkkoon.'
"Kauan hän ei ehtinyt tuumia tämmöisiä, sillä hän tuli yht'äkkiä paikkaan, jonka tunsi. Se oli pieni, musta lampi, jossa hän viime kesänä oli kalastellut. Nyt hän näki, että oli käynyt juuri niinkuin hän oli pelännyt. Hän oli kaukana metsäseudussa, ja hevonen pyrki kaakkoa kohti. Se näkyi oikein saaneen päähänsä viedä hänet niin kauas kirkosta ja pappilasta kuin suinkin.
"Rovasti hyppäsi nopeasti satulasta. Eihän voinut sallia, että hevonen tällä tavoin vei hänet synkkään erämaahan. Hänen täytyi päästä kotiin, ja koska hevonen väkisinkin tahtoi viedä väärään, rovasti päätti astua maahan ja taluttaa sitä, kunnes tapaisi tutun tien. Hän kääri suitset käsivartensa ympärille ja alkoi kulkea. Ei ollut helppo kulkea metsässä raskas turkki päällä, mutta rovasti oli vahva ja karaistunut mies eikä pelännyt mitään.
"Hevosesta oli hänellä kuitenkin paljon vastusta. Se ei tahtonut seurata häntä, vaan se iski kavionsa maahan ja ponnisti vastaan.
"Silloin rovasti lopulta suuttui. Hänen ei ollut koskaan tapana lyödä tätä hevosta, eikä hän tehnyt niin nytkään. Sen sijaan hän heitti ohjakset käsistään ja lähti menemään. 'Meidän kai pitää sitten erota, koska sinä tahdot kulkea omia teitäsi.'
"Hän oli tuskin astunut pari askelta, kun hevonen tuli hänen perässään, tarttui häntä varovasti hihaan ja koetti pidättää häntä. Rovasti kääntyi silloin siihen päin ja katsoi hevosta silmiin ikään kuin tutkiakseen, minkä tähden se käyttäytyi niin kummallisesti.
"Rovasti ei oikein voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista, mutta varmaa on, että vaikka olikin pimeä, hän näki hevosen kasvot aivan selvään ja ymmärsi niiden ilmeen aivan kuin ne olisivat olleet ihmisen kasvot. Hän näki, että hevonen oli mitä kauheimman levottomuuden ja pelon vallassa. Se loi häneen katseen, joka oli sekä rukoileva että moittiva. 'Olen palvellut sinua ja täyttänyt tahtosi joka päivä', niin se näytti tahtovan sanoa 'Etkö sinä nyt voisi seurata minua tänä ainoana yönä?'