Silloin vanhin tytöistä nosti päätään ja sanoi iloisesti: "Eihän täällä tarvitsisi olla näin hiljaista tänä iltana, kun täällä on kaksi hyvää kertojaa. Toinen on tämä Klement Larsson, joka istuu tässä vierelläni, ja toinen on tuo Sunnasjön Bernhard, joka seisoo tuolla ja katselee Blaksoosenia kohti. Nyt minun mielestäni meidän pitäisi pyytää heitä kertomaan meille jotakin; toiselle, jonka juttu meitä enemmän huvittaa, minä annan tämän kaulahuivin, jota juuri neulon."
Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Kertojat, joiden oli määrä kilpailla, estelivät tietysti ensin, mutta suostuivat kuitenkin pian. Klement pyysi Bernhardia aloittamaan, ja tällä ei ollutkaan mitään sitä vastaan. Hän ei tuntenut paljonkaan Klement Larssonia, mutta arveli, että ukko tietysti kertoisi jonkin vanhan sadun peikoista ja hiisistä, ja kun hän tiesi, että ihmiset mielellään kuuntelevat sentapaisia, katsoi hän viisaimmaksi valita sellaisen jutun.
"Monta sataa vuotta sitten", hän sanoi, "sattui, että muuan rovasti täällä Delsbossa ratsasti eräänä uudenvuoden yönä synkässä metsässä. Hän istui hevosen selässä turkki yllään, nahkalakki päässään, ja satulan nupissa oli hänellä laukku, jossa oli ehtoollisvälineet, käsikirja ja papin kauhtana. Hänet oli kutsuttu sairaan luo kauas metsäseutuun, ja hän oli istunut ja puhellut sairaan kanssa niin kauan, että oli tullut iltamyöhä. Nyt hän vihdoinkin oli kotimatkalla, mutta ei uskonut ennättävänsä pappilaan ennen kuin puoliyön jälkeen.
"Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että ilma oli kohtalainen, kun hänen näin piti matkata hevosen selässä eikä saanut levätä omassa vuoteessaan. Oli suvisää ja tyyni ilma ja taivas oli pilvessä. Täysikuu vaelsi suurena ja pyöreänä pilvien takana ja valaisi, vaikkei se itse tullutkaan näkyviin. Jos ei olisi ollut kuutamoa, olisi hänen ollut vaikea erottaa polkua muusta maasta, sillä oli lumeton talvi ja kaikki oli yhtä ruskeaa ja harmaata.
"Tuona yönä ratsasti rovasti hevosella, jota hän piti erinomaisena. Se oli voimakas, kestävä ja melkein niin viisas kuin ihminen. Muun muassa se osasi kotiinsa, vaikka olisi ollut millä laidalla pitäjää hyvänsä. Sen oli rovasti todennut monta kertaa, ja hän luotti siihen niin täydellisesti, ettei koskaan huolinut ajatellakaan tietä, ratsastaessaan sillä hevosella. Niinpä hän nytkin ratsasti pimeässä yössä ja eksyttävässä metsässä ja antoi suitsien riippua ja ajatusten noudatella omia latujaan.
"Rovasti istui ja ajatteli huomista saarnaansa ja ajatteli vielä paljon muutakin, ja kesti kauan, ennen kuin hän tuli ottaneeksi selkoa siitä, kuinka pitkälle kotimatka jo oli kulunut. Kun hän viimein katsahti ympärilleen ja huomasi metsän olevan ympärillään yhtä sakeana kuin matkan alussakin, hän hämmästyi aika tavalla. Hän oli nyt ratsastanut niin kauan, että hänen jo olisi pitänyt olla pitäjän viljellyssä osassa.
"Siihen aikaan elettiin Delsbon pitäjässä samaan tapaan kuin nytkin. Kirkko ja pappila ja kaikki suuret talot ja kylät olivat pitäjän pohjoisessa osassa Dellenin ympärillä, ja eteläisessä osassa oli vain metsiä ja vuoria. Nähdesään olevansa vielä erämaassa rovasti samalla tiesi myöskin sen, että hän oli pitäjän eteläisessä osassa ja että hänen täytyi kulkea pohjoista kohti tullakseen kotiin. Mutta nyt hänestä näytti siltä, ettei hän tehnyt niin. Hän ei voinut saada johtoa tähdistä eikä kuusta, mutta hän oli niitä, joilla on ilmansuunnat päässään, ja hänellä oli varma tunne siitä, että ratsasti etelää tai ehkä itää kohti.
"Hän aikoi heti kääntää hevosensa, mutta jätti sen sitten tekemättä. Eihän hevonen ollut koskaan ennenkään eksynyt, eikä se varmaan ollut nytkään eksynyt. Oli luultavampaa, että hän itse oli erehtynyt. Hän oli harhaillut kaukana ajatustensa maailmoissa eikä ollut tarkastanut tietä. Ja sitten hän antoi hevosen kulkea vanhaa suuntaansa ja vaipui takaisin mietteisiinsä.
"Mutta kohta sen jälkeen iso oksa löi häntä niin kovasti, että hän oli vähällä pudota hevosen selästä. Silloin hän ymmärsi, että hänen täytyi ottaa selko siitä, mihin oli tullut.
"Hän katseli maahan ja huomasi kulkevansa pehmoisella sammalella, jossa ei ollut poljettua tietä. Hevonen kulki kuitenkin aika reippaasti eikä näyttänyt yhtään epäröivän. Mutta ihan niinkuin äsken tunsi rovasti olevansa varma siitä, että hevonen kulki väärään suuntaan.