Joko lienee kaikilla Helsinglannin talonpojilla tapana ajaa karjansa metsiin samana päivänä tai sattui nyt sillä tavalla vain sinä vuonna. Mutta kyllä poika vain näki näitä iloisia kulkueita lähtevän joka laaksosta ja joka talosta ja menevän autioon metsään sitä vilkastuttamaan. Metsän mustista syvyyksistä kuului koko päivän paimentyttöjen torven toitotusta ja lehmänkellojen kalkatusta. Useimmilla oli pitkät matkat taivallettavanaan, ja poika näki, kuinka he vaivalloisesti kulkivat vetelien soiden yli, kuinka heidän täytyi tehdä pitkiä kierroksia tuulenkaatamien puiden ympäri ja kuinka sattui monta kertaa, että kärryt kolahtivat kiviin ja kaatuivat kaikkine päivineen. Mutta ihmiset vain nauroivat kommelluksille ja olivat hyvällä tuulella.
Iltapäivällä saapuivat matkamiehet kukin omalle metsäaukealleen, jossa oli pitkä navetta ja pari pientä harmaata tupaa. Tultuaan pihalle lehmät ammahtivat iloisesti kuin paikka olisi ollut heille tuttu ja alkoivat heti syödä vihreätä, mehevää heinää. Ihmiset kantoivat ilakoiden ja leikkiä laskien vettä ja puita suurempaan tupaan; ja sinne vietiin kaikki tavarat, jotka oli tänne kärryillä kuljetettu. Kohta tuprusi lakeisesta savu. Ja sitten istuutuivat tytöt ja paimenpoika ja miehet litteälle paadelle ja rupesivat syömään.
Gorgo kotka luuli varmaankin tapaavansa Klement Larssonin niiden joukosta, jotka olivat matkalla metsään, sillä niin pian kuin hän näki uuden karjaretkueen, laskeutui hän alas ja tarkasteli sitä terävin silmin. Mutta tunti tunnin perästä kului eikä hän löytänyt etsimäänsä.
Kauan aikaa leijailtuaan sinne tänne kotka joutui illan suussa vuoriseen ja autioon seutuun, joka oli suuren laakson itäpuolella. Taas hän näki karjamajan allaan. Ihmiset ja eläimet olivat saapuneet perille. Miehet hakkasivat halkoja ja tytöt lypsivät lehmiä.
"Katsohan tuonne!" sanoi Gorgo. "Tuolla se nyt taitaa viimeinkin olla."
Hän laskeutui, ja suureksi hämmästyksekseen poika näki, että kotka oli oikeassa. Siinä oli kuin olikin Klement Larsson hakkaamassa halkoja karjamajalla.
Gorgo laskeutui sankkaan metsään vähän matkaa majasta. "Nyt minä olen tehnyt mitä lupasin", hän sanoi ja kohotti ylpeästi päätään. "Koeta nyt sinä päästä miehen puheille. Minä istun tuon tuuhean petäjän latvaan odottamaan sinua."
Eläinten uudenvuoden yö
Karjamajalla oli työ päättynyt ja illallinen syöty. Oli kauan siitä, kun he olivat olleet metsässä kesäisenä yönä ja heistä tuntui, kuin heillä ei olisi ollut varaa panna maata. Oli valoisaa kuin päivällä ja karjatytöt tekivät uutterasti käsitöitään, mutta tuon tuostakin he katsahtivat metsään ja hymähtivät. "Niin, nyt olemme taas täällä", he sanoivat ja levoton kotikylä haihtui heidän mielestään ja metsä sulki heidät hiljaiseen, rauhalliseen helmaansa. Kun he kotona ajattelivat, että heidän oli oltava metsässä koko kesä, voivat he tuskin ymmärtää, kuinka he jaksaisivat sen kestää, mutta niin pian kuin he olivat saapuneet karjamajalle, he tunsivat, että tämä elämä täällä kuitenkin oli heidän parasta elämäänsä.
Lähellä olevista karjamajoista oli tyttöjä ja nuoria miehiä tullut heitä tervehtimään, niin että heitä oli koko joukko, jotka olivat istahtaneet nurmikolle tupain eteen; mutta puheen alkuun ei kuitenkaan tahdottu päästä. Miesten oli huomenna palattava kotiin, ja tytöt antoivat heille pieniä asioita toimitettaviksi ja pyysivät heitä viemään terveisiä kotipuoleen. Muusta ei juuri puhuttu.