Torstaina kesäkuun 16. p:nä.
Seuraavana päivänä poika kulki Helsinglannin yli. Sen havumetsät vihersivät, koivut olivat nuoressa lehdessä, niityillä kasvoi kevään ruohoa ja vilja orasti pelloilla. Tämä oli korkeata ja vuorista maata, mutta sen keskitse kulki laaja ja valoisa laakso ja siitä lähti molemmille puolin muita laaksoja, toiset ahtaita ja lyhyitä, toiset leveitä ja pitkiä. "Tätä maata voi varmaankin verrata lehteen", ajatteli poika, "sillä se on vihreä kuin lehti ja laaksot haarautuvat melkein samalla tavalla kuin suonet lehdessä."
Suuresta päälaaksosta kulki ensin kaksi mahtavaa haaralaaksoa toinen itään, toinen länteen. Sitten se lähetteli vain pieniä laaksoja, kunnes tuli jokseenkin kauas pohjoiseen. Siellä se taas ojensi kaksi voimakasta käsivartta. Tämän jälkeen jatkui sitä vielä vähän matkaa eteenpäin, mutta sitten se kapeni ja katosi erämaahan.
Keskellä suurta laaksoa virtasi leveä komea joki, joka monin paikoin laajeni järveksi. Lähinnä jokia oli niittyjä, jotka olivat täynnä pieniä harmaita latoja, niittyjen takana oli peltoja, ja laakson rajalla, missä metsä alkoi, olivat talot. Ne olivat suuria ja hyvin rakennettuja ja niitä oli melkein katkeamattomassa jonossa. Jokirannoilla kohoili kirkkoja, ja niiden ympärille olivat talot ryhmittyneet suuriksi kyliksi. Samaten tunkeutuivat talot toisiinsa kiinni rautatieasemien ja sahalaitosten ympärille, joita oli siellä täällä järvien ja jokien rannoilla ja jotka helposti tunsi niiden ympärillä olevista lautatarhoista.
Sivulaaksot olivat samoin kuin keskilaakso täynnä järviä, peltoja, kyliä ja taloja. Ne liukuivat valkoisina ja hymyilevinä vuorien väliin, kunnes vähitellen puristuivat ja kävivät niin kaitaisiksi, ettei niihin mahtunut muuta kuin pienoinen puro.
Ylängöllä laaksojen välissä oleili havumetsä. Se ei kasvanut tasaisella maalla, vaan louhuisella pohjalla, mutta pohjan peitti metsä kuin mikäkin karvainen nahka, joka on levitetty rosoisen ruumiin yli.
Tämä oli kaunista maata pojan katsella. Hän saikin nähdä siitä aika paljon, sillä kotka etsi vanhaa pelimannia Klement Larssonia ja lenteli laaksosta laaksoon tähystellen häntä.
Kun aamu alkoi koittaa, syntyi taloissa eloa ja liikettä. Navettain ovet avattiin selkoselälleen ja lehmät päästettiin ulos. Navetat tässä maakunnassa olivat suuria ja korkeita, ja niissä oli lakeistorvet ja suuret, leveät ikkunat. Lehmät olivat kauniita, pienikasvuisia ja vikkeliä, ketteräjalkaisia ja niin iloisia, että ne tekivät mitä hullunkurisimpia hyppyjä. Vasikat ja lampaat tulivat nekin ulos, ja oli helppo nähdä, että ne olivat hyvillä mielin.
Hetki hetkeltä vilkastui elämä pihamailla. Pari nuorta konttiselkätyttöä käyskenteli karjan keskessä. Muuan poika piti lampaita koossa heilutellen pitkää risua. Pieni koira laukkaili lehmien keskessä ja haukkui niitä, jotka puskivat toisiaan. Isäntä valjasti hevosen kärryjen eteen ja pani kärryihin voipyttyjä, juusto-upokkaita ja kaikenlaista ruokatavaraa. Ihmiset nauroivat ja rallattelivat. Sekä he että elukat olivat iloissaan niinkuin olisivat odottaneet oikeata juhlapäivää.
Hetken kuluttua olivat kaikki matkalla metsiin. Yksi tytöistä kulki etunenässä ja houkutteli karjaa kauniisti kajahtelevin huudoin. Hänen jälkeensä tulivat elukat pitkässä jonossa. Paimenpoika ja paimenkoira juoksentelivat sinne tänne katsoakseen, ettei yksikään eläin poikkeaisi tieltä. Viimeisenä tuli isäntä ja hänen renkinsä. He kävelivät kärryjen kupeella estääkseen niitä kaatumasta, sillä tie, jota he kulkivat, oli vain kaitainen, kivinen metsäpolku.