Nyt tuli syöksyi jo laakson rinnettä alas. Se sähisi ja pauhasi niinkuin myrsky. Savun läpi näkyi, kuinka liekit lensivät puusta puuhun. Ennen kuin jokin kuusi syttyi palamaan, se kietoutui ensiksi hienoon savuhuntuun, sitten alkoivat kaikki neulaset yht'aikaa hehkua ja sitten ne räsähtivät ja syttyivät.
Alhaalla laaksossa, joka oli hänen allaan, juoksi pieni puro, jonka reunalla kasvoi leppiä ja koivun vesoja. Näytti siltä kuin tuli pysähtyisi siihen. Lehtipuut eivät olleet niin herkät syttymään kuin havupuut. Metsävalkea seisoi kuin muurin edessä eikä voinut päästä edemmä. Se hehkui ja rätisi, koetti hypätä hongikkoon puron toiselle puolelle, mutta ei ulottunut sinne saakka.
Hetkeksi pysähtyi tulen kulku, mutta sitten nakkautui pitkä liekki kuivaan honkaan, joka seisoi vähän matkaa rinteellä, ja heti oli honka ilmitulessa. Ja samassa oli tuli päässyt puron poikki. Kuumuus oli niin kova, että jokainen puu rinteellä oli valmis syttymään. Ja kohisten ja pauhaten kuin tuimin koski riensi tuli pojan harjua kohti.
Silloin lähtivät haukka ja kissapöllö lentoon ja näätä livisti alas puusta. Tuossa tuokiossa tuli oli saavuttava hongan latvan. Pojan täytyi lähteä liikkeelle hänenkin. Ei ollut helppo sujuttautua alas petäjän suoraa pitkää runkoa. Hän piti siitä kiinni niin hyvin kuin voi, liukui oksien välitse ja putosi lopulta suin päin maahan. Mutta ei hänellä ollut aikaa katsoa, oliko vahingoittunut. Täytyi vain rientää pakoon. Tuli iski kuin tuulispää petäjään, maa hänen allaan oli lämmin ja alkoi suitsuta. Hänen toisella puolellaan juoksi ilves, toisella luikerteli pitkä kyykäärme, ja aivan käärmeen vieressä kaakatteli naarasteeri, ajaen edellään pieniä untuvapoikasiaan.
Kun pakenevat olivat tulleet rinteen alle, kohtasivat he ihmisiä, jotka olivat tulleet sammuttamaan paloa. Ne olivat kyllä jo olleet siellä pitkän aikaa, mutta poika oli tuijottanut niin herkeämättä sinnepäin, mistä tuli lähestyi, ettei ollut heitä huomannut. Tässäkin painanteessa oli puro ja leveä rivi lehtipuita, ja niiden takana tekivät ihmiset työtään. He kaatoivat lähinnä leppiä olevat havupuut, kantoivat vettä purosta ja valoivat sitä maahan, ja kitkivät pois sammaleen ja suopursun, ettei tuli pääsisi hiipimään maata myöten.
Ihmisetkin ajattelivat vain kulovalkeaa, joka nyt syöksyi heitä kohti. Pakenevat eläimet juoksivat heidän jalkojensa lomitse, mutta he eivät katsahtaneet niihin päinkään. He eivät iskeneet kyykäärmettä, he eivät koettaneet ottaa kiinni teertä, kun se juoksenteli edestakaisin puron rantaa pienten piipittävien poikastensa kanssa, eivätkä he välittäneet Peukaloisestakaan. Heillä oli kädessään purossa kastelemiaan havunoksia, ja niiden avulla heillä näytti olevan aikomus käydä taisteluun tulta vastaan. Heitä ei ollut kovinkaan monta. Oli ihmeellistä nähdä heidän seisovan siinä valmiina taisteluun, kun kaikki muut pakenivat.
Kun tuli laskeutui rinnettä alas pauhaten ja ryskyen ja sietämättömän kuumana, valmiina nakkautumaan puron ja lehtipuumuurin yli päästäkseen toiselle rannalle pysähtymättä, silloin väistyivät ihmiset alussa ikään kuin eivät olisi voineet enää kestää. Mutta pako ei kestänyt kauan. He kääntyivät takaisin.
Metsäpalo teki hyökkäyksensä hirvittävällä voimalla. Kipinät heittäytyivät tulisateena lehtipuiden päälle, pitkät liekit luikertelivat sähisten savun keskestä, ikään kuin vastapäätä oleva metsä olisi imenyt heitä itseensä.
Mutta tuli pysähtyi lehtipuihin, ja niiden takana tekivät ihmiset työtään. Missä maa alkoi höyrytä, siihen he kantoivat vettä ämpäreillään ja jäähdyttivät sitä. Kun jokin puu kietoutui savuun, he kävivät kirveillään sen kimppuun ja kaatoivat sen nopeasti maahan ja sammuttivat liekit. Kun tuli hiipi kanervikkoon, he tukahduttivat sen märillä kuusenoksilla.
Savu sakeni niin, että se kietoi sisäänsä kaiken. Ei voinut nähdä, kuinka taistelua käytiin, mutta kyllä oli helppo ymmärtää, että kovalle siellä otti ja että palo monta kertaa oli vähällä tunkeutua edemmäksi.