"'En ollenkaan ymmärrä, mitä metso tarkoittaa metsillään enkä myöskään tiedä, missä kiurun ja kalalokin silmät ovat olleet', sanoi kuikka. 'Siellähän on tuskin ollenkaan maata, tuolla ylhäällä. Eihän siellä ole muuta kuin suuria järviä. Kauniiden rantojen välissä on tummansinisiä tunturijärviä, jotka purkautuvat kuohuviksi koskiksi. Näin muutamien järvien rannoilla kirkkoja ja suuria kirkonkyliä, mutta toiset olivat autioita ja rauhallisia. Jos vesilintujen kansa tahtoo noudattaa neuvoani, muuttakoon heti pohjoista kohti.'
"Viimeksi puhui pulmunen, joka oli lentänyt Ruotsin länsirajaa pitkin.
"'En ymmärrä, mitä kuikka tarkoittaa järvillään, enkä myöskään, minkä maan metso ja kiuru ja kalalokki ovat mahtaneet nähdä', sanoi hän. 'Minä löysin tuolta pohjoisesta suuren tunturimaan. En minä nähnyt tasankoja enkä suuria metsiä, vain vuorenhuippuja vuorenhuippujen, ylänköä ylängön jälkeen. Näin jääkenttiä ja lunta ja vuorivirtoja, joiden vesi on valkoista kuin maito. En huomannut lainkaan peltoja enkä niittyjä, vaan ainoastaan semmoisia maita, joissa kasvaa pajuja, vaivaiskoivuja ja jäkälää. En tavannut talonpoikia, en kotieläimiä, en taloja, ainoastaan lappalaisia, poroja ja lappalaiskotia. Jos tunturilintujen kansa haluaa seurata neuvoani, muuttakoon se heti pohjoiseen päin.'
"Kun nuo viisi tiedustelijaa olivat puhuneet tällä tavalla, he alkoivat haukkua toisiaan valehtelijöiksi ja olivat jo vähällä käydä toistensa kimppuun osoittaakseen kukin olevansa oikeassa. Mutta ne vanhat ja viisaat linnut, jotka olivat lähettäneet heidät, olivat kuunnelleet heidän puhettaan mielihyvin ja rauhoittivat nyt riiteleviä.
"'Älkää olko vihoissanne toisillenne', he sanoivat. 'Me ymmärrämme teidän sanoistanne, että siellä pohjoisessa on sekä suuri tunturimaa että suuri järvimaa ja metsämaa, sekä suuri tasankomaa että suuri saaristomaa. Siellä on maata enemmän kuin odotimmekaan. Siellä on maata enemmän kuin monessa kuningaskunnassa.'"
Vaeltava maa
Lauantaina kesäkuun 18. p:nä.
Poika oli tullut ajatelleeksi lappalaisukon kertomusta, koska hän nyt itsekin kulki sen maan yli, josta tämä oli puhunut. Kotka oli sanonut hänelle, että tasainen rannikkoseutu, joka oli heidän allaan, oli Vesterbotten, ja että sinertävät harjut kaukana lännessä jo olivat Lapinmaata.
Tuntui hauskalta jo sekin, että taas sai istua turvallisena Gorgon selässä, kaiken tuon kauhistavan jälkeen, mitä hän oli kokenut metsäpalon aikana, mutta hyvin ihanaa oli tämä matkantekokin. Aamulla oli tuuli ollut pohjoisessa, mutta nyt se oli kääntynyt etelään, niin että heillä nyt oli myötätuuli, eikä ilmassa tuntunut viimaa. Matkanteko kävi niin rauhallisesti, että pojasta välistä tuntui kuin he seisoisivat yhdessä kohti ilmassa. Hänestä näytti kuin kotka olisi liikutellut siipiään liikahtamatta paikaltaan. Sen sijaan oli kaikki heidän allaan liikkeessä. Koko maa ja kaikki mitä siinä oli vetäytyi hiljaa etelää kohti. Metsät, talot, niityt, aidat, joet, kaupungit, saaret, sahat, kaikki oli liikkeessä. Hän ihmetteli, minne kaikki tuo oli matkalla. Olivatko ne kyllästyneet oloonsa niin kaukana pohjoisessa ja muuttivatko ne nyt etelään?
Kaiken sen keskessä, joka vaelsi etelää kohden, näki hän vain yhden, joka pysyi paikallaan, ja se oli rautatiejuna. Se oli aivan heidän allaan, ja junan laita oli sama kuin Gorgonkin, se ei liikahtanut paikaltaan. Veturista tuprusi savua ja kipinöitä; poika kuuli, kuinka pyörät kalisivat kiskoja vastaan, mutta juna ei liikahtanutkaan. Metsät liukuivat sen ohi, ratavartijain asunnot liukuivat sen ohi. Portit ja sähkölennätinpylväät liukuivat sen ohi, mutta juna seisoi yhdessä kohti. Tuli vastaan leveä joki ja suuri silta, mutta joki ja silta liukuivat junan alitse niinkuin ei mitään. Viimein tulla viiletti sieltä asema. Asemapäällikkö seisoi asemasillalla ja piti kädessään punaista lippuaan ja kulki hiljaa junaa vastaan. Kun hän heilutti pientä lippua, tuprusi veturin piipusta vielä mustempia savupilviä ja se vihelsi hätäisesti niinkuin olisi valitellut sitä, että sen täytyi seisoa paikoillaan. Mutta samassa sekin alkoi liikkua. Samalla tavalla kuin rautatieasema ja kaikki muukin liukui sekin nyt etelää kohti. Mutta silloin poika nosti katseensa maasta ja koetti katsoa suoraan eteensä. Hänestä tuntui kuin hänen päätään olisi pyörryttänyt tuon omituisen rautatiejunan katseleminen.