Mutta kun poika oli vähän aikaa istunut ja tuijottanut pientä valkoista pilveä, uuvutti häntä sekin ja hän katsoi taas alas maahan. Yhä hänestä vain näytti, että hän ja kotka pysyivät yhdessä kohti paikoillaan ja että kaikki muu kulki etelään. Istuessaan siinä kotkan selässä ja kun ei ollut muutakaan tekemistä, hän askarteli huvikseen omien ajatusten parissa ja kuvitteli, että koko Vesterbotten oli matkalla etelää kohti. Ajatella, jos tuo pelto, joka nyt kiitää hänen allaan ja joka mahtaa olla juuri kylvetty, koska siinä ei näy ainoaakaan vihreää orasta, mennä huristaisi Skooneen, missä ruis jo on tähkällä tähän aikaan vuodesta.
Havumetsät olivat muuttuneet täällä pohjoisessa. Puut olivat harvassa, oksat olivat lyhyet, neulaset melkein mustat, monen puun latva oli paljas, ja ne näyttivät sairailta. Maa niiden alla oli täynnä vanhoja runkoja, joita ei kukaan ollut huolinut korjata. Jos tuommoinen metsä joutuisi niin kauas, että se saisi nähdä Kolmårdenin! Kyllä se varmaan tuntisi oman surkeutensa.
Ja tuo puutarha, jonka hän näki juuri nyt! Siinä oli kauniita puita, mutta ei hedelmäpuita eikä jaloja lehmuksia eikä kastanjoita, vaan ainoastaan vaahteroita ja koivuja. Siinä oli kauniita pensaita, mutta ei suinkaan seljoja, ainoastaan tuomia ja sireenejä. Siinä oli myös kasvitarhamaata, mutta se ei ollut puhdistettua eikä istutettua. Ajatella, jos semmoinen puutarha hurahtaisi johonkin herraskartanon puutarhaan Sörmlantiin! Kyllä kai sen täytyisi pitää itseään oikeana erämaana.
Tai tämä niitty, joka on niin täynnä pieniä harmaita latoja, että ainakin puolet maasta on mennyt niiden tonttipaikoiksi. Jos se lähtisi menemään Itä-Göötanmaahan, niin kyllä varmaan talonpoikien silmät siellä selälleen lentäisivät.
Mutta jos tuo suuri petäjäkangas, joka oli hänen allaan ja jossa petäjät eivät seisoneet suorina ja kankeina niinkuin tavallisessa metsässä, vaan olivat tuuheaoksaisina ja paksulatvaisina järjestäytyneet hauskoihin ryhmiin mitä ihanimmalle jäkälämatolle, jos tuo petäjäkangas lähtisi menemään ja pysähtyisi Övedsklosterin puistoon, silloin täytyisi sikäläisen komean puistonkin myöntää, että on se verta verrallakin.
Ajatella, jos tuo puukirkko, jonka seinät oli peitetty punaisilla puusuomuksilla ja jonka kellotapuli oli kirjavaksi maalattu ja jonka ympärillä oli pieni kaupunki kirkkomajoja, ajatella, jos se mennä karahuttaisi jonkin lujarakenteisen Gotlannin kirkon ohi! Mahtaisi niillä olla puhumista!
Maakunnan ylpeytenä ja kunniana olivat sen mahtavat tummat joet ja komeat laaksot, jotka olivat täynnä taloja, tukkipuita, sahalaitoksia, kaupunkeja. Jokien suussa oli lukemattomia höyrylaivoja. Jos tuollainen joki näyttäytyisi etelämpänä, niin saisivat kaikki Taalainjoen eteläpuolella olevat joet häpeissään ryömiä maan alle.
Ja ajatella, jos tuommoinen äärettömän suuri tasanko, niin helposti viljeltävä ja niin sopivalla paikalla oleva, liukuisi köyhien Smoolannin talonpoikien silmien editse! Silloin he varmaan juoksisivat pois laihoilta kiviperäisiltä pellontilkareiltaan ja alkaisivat viljellä tasankoa.
Yhtä täällä oli enemmän kuin missään muualla, valoa. Kurkia seisoi ja nukkui soilla; taisi jo olla yö, mutta valo viipyi. Aurinko ei ollut mennyt etelään niinkuin kaikki muu. Se oli sen sijaan mennyt niin kauas pohjoiseen, että se nyt paistoi poikaa suoraan silmiin. Eikä se tänä yönä näyttänyt aikovankaan laskeutua taivaanrannan taa. Ajatella, jos tuo valo ja tuo aurinko helottaisi Västra Vemmenhögissä! Kylläpä maistaisi Holger Niilonpojalle ja hänen vaimolleen saada tehdä työtä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.
Uni