"Sinä teit niinkuin minäkin olisin tehnyt", sanoi johtajahanhi.
"Olipa hyvä, että hyväksyitte sen", sanoi poika. "Nyt minun täytyy kysyä teiltä vielä erästä toistakin asiaa. Näin eräänä päivänä, että Gorgo, se kotka, joka tappeli Martti hanhikukon kanssa, tuotiin Skansenille ja pistettiin kotkien häkkiin. Hän näytti surkealta ja alakuloiselta, ja minä ajattelin välistä, että minun pitäisi viilata rikki teräslankakatto ja päästää hänet vapauteen. Mutta sitten minä myöskin ajattelin, että hän on vaarallinen ryöväri ja linnunsyöjä. En tiennyt, tekisinkö oikein, jos päästäisin irti semmoisen pahantekijän, ja minä ajattelin, että olisi ehkä parasta antaa hänen olla siellä, missä oli. Mitä sanotte, Akka muori? Oliko se oikein?"
"Ei se ollut oikein", sanoi Akka. "Sanottakoon kotkista mitä tahansa, mutta ne ovat uljaita lintuja ja rakastavat vapauttaan enemmän kuin mitkään muut linnut, eikä heitä sovi pitää vankeudessa. Kuule, mitä sinulle ehdotan: Niin pian kuin olet oikein levännyt, me lennämme tuohon suureen lintuvankilaan ja vapautamme Gorgon."
"Tuommoista puhetta minä juuri odotin teidän suustanne, Akka", sanoi poika. "Olen kuullut sanottavan, ettette enää muka rakastaisi häntä, jonka kasvatitte niin suurella vaivalla, koska hän elää niinkuin kotkien täytyy elää. Mutta nyt minä kuulenkin, ettei se ole totta. Minä menen nyt katsomaan, eikö Martti hanhikukko jo ole hereillä, ja jos te sillä aikaa tahdotte sanoa sanan kiitokseksi sille, joka on tuonut minut tänne teidän luoksenne takaisin, niin minä luulen, että tapaatte hänet tuolta ylhäältä kalliohyllyltä, josta kerran löysitte turvattoman kotkanpojan."
XLIV
OOSA HANHIPAIMEN JA PIKKU MATTI
Tauti
Sinä vuonna, jolloin Niilo Holgerinpoika kiersi maailmaa villihanhien seurassa, puhuttiin paljon eräästä pojasta ja tytöstä, jotka vaelsivat halki Ruotsin. He olivat Smoolannista, Sunnerbon kihlakunnasta, ja he olivat kerran asuneet vanhempiensa ja neljän sisaruksensa kera pienessä tuvassa suurella kanervakankaalla. Kun lapset vielä olivat hyvin pieniä, oli eräänä iltana myöhään köyhä eukko koputtanut ovelle ja pyytänyt yösijaa. Vaikka tupaan tuskin mahtuivat nekään, jotka siinä asuivat, oli hänet päästetty sisään, ja äiti oli tehnyt hänelle vuoteen lattialle. Yöllä hän oli rykinyt niin, että lapsista tuntui, kuin koko huone olisi jytissyt, ja aamulla hän oli tullut niin sairaaksi, ettei kyennytkään jatkamaan matkaansa.
Isä ja äiti olivat olleet hänelle niin hyviä kuin vain osasivat. He olivat antaneet hänelle oman sänkynsä ja itse maanneet lattialla, ja isä oli mennyt lääkäriin ja toimittanut hänelle lääkkeitä. Ensimmäiset päivät oli sairas ollut kuin hurjistunut, pyydellyt vain ja vaatinut eikä koskaan sanonut sanaakaan kiitokseksi, mutta sitten hän oli heltynyt ja tullut nöyräksi ja kiitolliseksi. Lopuksi hän oli vain rukoillut ja pyytänyt, että he kantaisivat hänet pirtistä kanervikkokankaalle, jotta hän saisi kuolla siellä. Kun isäntäväki ei suostunut hänen pyyntöönsä, oli hän kertonut heille kuljeskelleensa viime vuodet mustalaisten seurassa. Ei hän itse ollut mustalaissukua: hän oli talon tytär, mutta hän oli karannut kotoaan ja kulkenut kiertolaisten mukana. Nyt hän luuli erään mustalaisakan, joka oli suuttunut häneen, lähettäneen häneen taudin. Mutta ei siinä kyllin, mustalaiseukko oli uhannut häntä ja sanonut, että kaikille, jotka ottavat hänet kattonsa alle ja ovat hänelle hyviä, tulee käymään yhtä pahoin kuin hänelle oli käynyt. Hän uskoi sen todeksi, ja siksi hän nyt pyysi, että he heittäisivät hänet tuvasta eivätkä välittäisi hänestä sen enempää. Hän ei tahtonut tuottaa onnettomuutta niin hyville ihmisille kuin he olivat. Mutta vanhemmat eivät tehneet, mitä hän oli pyytänyt. Ehkä he hiukan pelästyivät, mutta he eivät olleet sellaisia, että olisivat voineet heittää köyhän, kuolemaisillaan olevan ihmisen ulos.
Vähän senjälkeen hän oli kuollut, ja sitten olivat onnettomuudet alkaneet. Siihen asti ei siinä mökissä ollut tiedetty muusta kuin ilosta. He olivat tietysti olleet köyhiä, mutta eivät kuitenkaan kaikkein köyhimpiä. Isä oli pirrantekijä, ja äiti ja lapset olivat auttaneet häntä työssä. Isä valmisti kaiteet, äiti ja iso sisko sitoivat ne kiinni. Pienemmät lapset höyläsivät piit ja leikkasivat ne irti. He tekivät työtä aamusta iltaan, mutta olivat aina iloisia ja hyvällä tuulella, varsinkin kun isä kertoi niistä ajoista, jolloin hän oli vaeltanut kaukana vieraissa maissa ja myyskennellyt pirtoja. Isä oli ollut niin hullunkurinen, että äiti ja kaikki lapset välistä olivat ihan katketa nauruun.