Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Selma Lagerlöf

Se aika, joka seurasi köyhän kulkijanaisen kuolemaa, oli lasten mielessä kuin pahaa unta. He eivät tienneet, oliko se ollut lyhyt vai pitkä, mutta sen he muistivat, että kotona siihen aikaan oli ollut yhtä mittaa hautajaisia. Heiltä olivat kuolleet veljet ja sisaret, ja niitä oli viety hautaan toinen toisensa perästä. Heitä oli ollut kuusi sisarusta, niin että hautajaisiakin siis oli voinut olla vain neljät, mutta lapsista niitä oli ollut paljon enemmän. Lopuksi oli mökissä tuntunut niin hiljaiselta ja raskaalta kuin siellä olisi aina ollut hautajaiset.

Äiti oli pysynyt kutakuinkin ennallaan, mutta isä oli tullut aivan toisenlaiseksi. Hän ei enää osannut laskea leikkiä eikä tehdä työtä; hän istui aamusta iltaan pää käsien varassa ja mietiskeli.

Kerran — se tapahtui kolmansien hautajaisten jälkeen — oli isä ratkennut puhumaan niin hurjistuneesti, että lapset olivat pelästyneet. Hän ei voinut ymmärtää, oli hän sanonut, miksi tällaisen onnettomuuden piti kohdata heitä. Hehän olivat tehneet hyvän työn auttaessaan sairasta. Oliko paha siis voimallisempi kuin hyvä tässä maailmassa? Äiti oli koettanut puhua isälle, mutta ei ollut saanut häntä yhtä rauhalliseksi ja alistuvaiseksi kuin itse oli.

Parin päivän perästä tuli isästä loppu. Ei hän kuollut, vaan meni tiehensä. Vanhin sisar oli sairastunut, ja hän oli aina ollut isästä rakkain. Ja kun isä näki, että hänkin kuolee, hän pakeni pois tästä kurjuudesta. Äiti ei ollut sanonut muuta kuin että isälle oli parasta, että hän oli poissa. Äiti pelkäsi hänen tulevan hulluksi. Isä hautoi ja aprikoi sitä, kuinka Jumala oli voinut antaa pahan ihmisen lähettää heille sellaisen onnettomuuden.

Isän mentyä he olivat kovin köyhtyneet. Alussa hän oli lähettänyt heille rahaa, mutta sitten hänelle varmaankin oli käynyt huonosti, ja hän oli herennyt lähettämästä rahaa. Ja samana päivänä, jona vanhin sisar oli haudattu, oli äiti lukinnut oven ja lähtenyt kotoa kahden jäljellä olevan lapsensa kanssa. Hän oli kulkenut Skooneen tekemään työtä juurikasvainioilla ja hän oli saanut paikan Jordbergan sokeritehtaassa. Äiti oli ollut hyvä työntekijä, ja hän oli iloinen ja reipas luonteeltaan. Kaikki olivat mieltyneet häneen. Monet olivat ihmetelleet, miten hän saattoi olla niin tyyni kaiken kokemansa jälkeen, mutta äiti oli hyvin luja ja kärsivällinen ihminen. Kun joku mainitsi niistä kukoistavista lapsista, jotka kulkivat hänen mukanaan, sanoi hän vain: "Kyllä nekin kohta kuolevat." Hän sanoi sen äänen värähtämättä ja silmän vettymättä. Hän oli valmistautunut siihen.

Mutta eipä käynytkään niin kuin äiti oli odottanut. Tauti olikin sensijaan iskenyt häneen itseensä. Äidin se vei vielä nopeammin kuin pikku siskot. Hän oli tullut Skooneen alkukesästä, ja ennen syksyä olivat lapset jo orpoja.

Sairastaessaan äiti monet kerrat käski lapsiaan muistamaan, ettei hän kertaakaan ollut katunut sitä, että oli antanut sairaan asua luonaan. Sillä silloin ei ole vaikea kuolla, kun on tehnyt oikein. Kaikkien ihmisten on kuoleminen, siitä ei pääse mihinkään. Mutta kunkin omassa vallassa on, tahtooko kuolla hyvällä vai huonolla omallatunnolla.

Ennen kuolemaansa äiti oli koettanut vähän järjestää lastensa tulevaisuutta. Hän oli pyytänyt, että lapset saisivat jäädä asumaan siihen kamariin, jossa he kaikki kolme olivat asuneet kesän. Kun lapsilla oli asunto, eivät he olleet kenenkään tiellä. He kyllä elättäisivät itsensä, sen hän tiesi.

Lapset olivat saaneet pitää huoneen, kun olivat luvanneet paimentaa hanhia, sillä aina on vaikea löytää lapsia, jotka siihen työhön rupeavat. Kävi tosiaankin niinkuin äiti oli sanonut; he elättivät itsensä. Tyttö osasi keittää karamelleja, ja poika osasi nikarrella puuleluja, joita he myyskentelivät. Heillä oli taipumusta kaupankäyntiin, ja kohta he alkoivat ostella talonpojilta munia ja voita, joita he möivät sokeritehtaalaisille. He olivat niin älykkäitä ja ymmärtäväisiä, että heille voi uskoa mitä tahansa. Tyttö oli vanhempi, ja kolmentoista vanhana häneen voi luottaa kuin aikaihmiseen. Hän oli hiljainen ja vakava, mutta poika oli puhelias ja iloinen, ja sisarella oli tapana sanoa, että hän kaakatti kilpaa hanhien kanssa pelloilla.

Kun lapset olivat olleet pari vuotta Jordbergassa, pidettiin eräänä iltana koululla esitelmä. Esitelmä oli kyllä aiottu aikaihmisille, mutta nuo kaksi smoolantilaislasta istuivat kuulijoiden joukossa. He eivät itse lukeneet itseään lasten joukkoon, eivätkä sitä tehneet juuri muutkaan. Esitelmänpitäjä oli kertonut siitä tuhoisasta taudista, keuhkotaudista, joka tappaa joka vuosi paljon ihmisiä Ruotsissa. Hän oli puhunut hyvin selvästi, ja lapset olivat ymmärtäneet joka ainoan sanan.