"Istuessaan siinä herpaantuneena hän näki jotakin liikkuvan kuusisten tienviittojen välissä. Ja kun hän näki, kuka siellä kulki, tuntui hänestä kuin hänen kauhunsa olisi kasvanut entistään vielä monta kertaa suuremmaksi.
"Sieltä ei tullutkaan susia, vaan vanha, köyhä eukko. Hänen nimensä oli Suomen-Maija ja hänellä oli tapana alinomaa vaeltaa teitä ja polkuja pitkin. Hän ontui hiukan ja oli kyttyräselkäinen, niin että hänet tunsi jo pitkän matkan päähän.
"Eukko kulki suoraan susia kohti. Reki lienee estänyt häntä niitä näkemästä, ja Heden mies tajusi heti, että jos hän ajaa ohi varoittamatta eukkoa, joutuu tämä petojen suuhun, ja kun ne raatelevat häntä, ehtii hän itse pakoon.
"Eukko kulki hitaasti keppiinsä nojaten. Oli ilmeistä, että vanhukselle kävisi huonosti, ellei mies auttaisi häntä. Mutta jos hän pysähtyisikin ja antaisi eukon nousta rekeen, ei ollut sanottu, että eukko pelastuisi. Sillä jos hän ottaisi hänet rekeensä, oli luultavaa, että sudet saavuttaisivat heidät ja että sekä hän että hevonen saisivat surmansa. Eiköhän mahtaisi olla oikeinta uhrata yhden henki, jotta kaksi pelastuisi.
"Kaikki tuo välähti hänen mielessään samassa kun hän näki eukon. Mutta hänen mielessään välähti samalla sekin, miltä mahtaisi tuntua myöhemmin, tulisiko hän ehkä katumaan, ettei ollut auttanut eukkoa, ja saisivatko ihmiset tietää, että hän oli kohdannut eukon, mutta ei ollut auttanut häntä.
"Hän oli joutunut ankaraan kiusaukseen. 'Olisi ollut parempi, etten koskaan olisi häntä kohdannut', hän ajatteli.
"Samassa sudet päästivät hurjan ulvonnan. Hevonen säpsähti, puhalsi hurjaan laukkaan ja syöksi kerjäläisvaimon ohi. Eukkokin oli kuullut ulvonnan, ja ohi ajaessaan Heden mies oli huomannut, että eukko tiesi, mikä vaara häntä uhkasi. Hän oli pysähtynyt, suu oli auennut huutoon ja kädet olivat ojentautuneet kuin apua pyytämään, mutta hän ei ollut huutanut eikä koettanut heittäytyä rekeen. Lienee ollut jotakin, joka oli kivettänyt hänet. 'Ehkä minä näytin peikolta ajaessani hänen ohitseen', ajatteli mies.
"Hän koetti olla tyytyväinen nyt, ollessaan varma siitä, että pääsi pakoon. Mutta samassa alkoi hänen rinnassaan kirveliä ja koskea. Hän ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään epärehellistä, ja nyt hänestä oli kuin hänen koko elämänsä olisi mennyttä. 'Ei, käyköön kuinka hyvänsä', hän sanoi ja pysähdytti hevosensa, 'mutta minä en voi jättää häntä yksin hurttain keskeen.'
"Vaivoin hän sai hevosen kääntymään, mutta se onnistui kuitenkin, ja pian hän tavoitti eukon. 'Tule pian ja heittäydy reen pohjalle!' hän sanoi ja puhui tylysti ja oli itselleen suutuksissaan siitä, ettei ollut antanut eukon mennä. 'Saattaisit sinä, senkin noita-akka, välistä pysyä kotonasikin', hän torasi. 'Nyt ne syövät suuhunsa sekä Mustan että minut sinun tähtesi.'
"Eukko ei lausunut sanaakaan, mutta Heden mies pauhasi yhä edelleen. 'Musta on kulkenut jo viisi peninkulmaa tänä päivänä', hän sanoi, 'niin että kai ymmärrät, että se pian uupuu, eikä kuormakaan siitä kevennyt, että sinä vielä tulit rekeen.'