Bataki lensi kirkkaassa ilmassa ja häikäisevässä auringonpaisteessa, mutta villihanhet mahtoivat kulkea alhaalla usvan seassa, koska oli mahdotonta saada selkoa siitä, missä he olivat. Poika ja korppi huusivat ja kirkuivat, mutta eivät saaneet mitään vastausta. "Olipa tämä nyt harmillinen juttu", sanoi Bataki viimein. "Mutta mehän tiedämme, että ne menevät etelää kohti, ja niin pian kuin selkenee, saan minä kyllä heidät käsiini."
Poika oli kovin pahoillaan siitä, että oli haihtunut Martti hanhikukosta juuri nyt, kun oltiin matkalla ja suuri valkoinen voi joutua kaikenlaisiin vaaroihin. Mutta istuttuaan ja hätäiltyään pari tuntia hän sanoi itselleen, etteihän vielä ollut tapahtunut mitään onnettomuutta ja ettei maksanut vaivaa menettää hyvää tuultaan.
Samassa hän kuuli kukon laulavan maassa, ja heti hän kumartui katsomaan ja huusi: "Mikä on tämä maa?" — "Täm' on Härjedal, Härjedal, Härjedal", kiekui kukko. — "Miltä siellä alhaalla näyttää?" kysyi poika. — "Vuorta lännessä, metsää idässä, leveä jokilaakso läpi koko maan", vastasi kukko. — "Kiitoksia paljon! Näytpä tietävän!" huusi poika kukolle.
Kun poika oli matkustanut vähän aikaa, hän kuuli variksen raakuvan alhaalla usvan sisässä. "Minkälaisia ihmiset ovat tässä maassa?" huusi poika. — "Hyviä ja kunnon talonpoikia", vastasi varis, "hyviä ja kunnon talonpoikia." — "Mitä ne toimittavat päivällä?" kysyi poika. "Mitä ne toimittavat?" — "Ne hoitavat karjaa ja hakkaavat metsää", raakui varis. — "Kiitoksia paljon! Näytpä tietävän", huusi poika.
Vähän matkaa kuljettuaan hän kuuli ihmisen rallattavan ja laulavan alhaalla sumun sisässä. "Onko tässä maassa mitään suurta kaupunkia?" kysyi poika. — — "Häh … kuka siellä huutaa?" kysyi ihminen. — "Onko tässä maakunnassa mitään kaupunkia?" toisti poika. — "Minä tahdon ensin tietää, kuka siellä huutaa!" huusi ihminen. — "Tiesinhän minä, etten saisi ihmiseltä mitään vastausta", huusi poika.
Ei kestänyt kauan kun usva haihtui yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, ja poika näki nyt, että Bataki lensi leveän jokilaakson yli. Tämä oli kaunista seutua, ja täälläkin oli korkeita vuoria niinkuin Jemtlannissa, mutta täällä ei ollut vuorien liepeillä suurta ja laajaa viljeltyä seutua. Kylät olivat kaukana toisistaan ja pellot pienet. Bataki seurasi jokea etelää kohti, kunnes he tulivat erään kylän läheisyyteen. Siinä hän laskeutui sänkipellolle ja antoi pojan astua maahan.
"Tällä pellolla kasvoi ohraa tänä kesänä", sanoi Bataki. "Katsele nyt itsellesi jotakin syötävää!" Poika totteli neuvoa, eikä aikaakaan kun hän löysi tähkäpään. Hänen poimiessaan ja syödessään alkoi Bataki jutella.
"Näetkö tuon suuren komean vuoren, joka kohoaa tästä suoraan etelään?" kysyi hän. — "Kyllähän minä toki sen näen", vastasi poika. — "Se on Sonfjället", jatkoi korppi, "ja siellä oli aikoinaan paljon susia." — "Mahtoi niiden olla hyvä siellä piileksiä", poika tuumi. — "Ihmiset, jotka asuivat täällä jokilaaksossa, olivat heidän takiaan usein pahemmassa kuin palassa", sanoi Bataki. — "Ehkäpä sinä muistat jonkin hauskan susijutun?" poika innostui.
"Olen kuullut kerrottavan, että ennen vanhaan hyvin kauan sitten Sonfjälletin sudet olivat ahdistaneet miestä, joka oli lähtenyt myymään puuastioita", sanoi Bataki. "Hän oli kotoisin Heden kylästä, joka on tästä muutamia peninkulmia pohjoiseen päin joen varrella. Oli talvi ja sudet kävivät hänen kimppuunsa Jusnanin järven jäällä. Niitä oli neljätoista, ja kun Heden miehellä oli huono hevonen, ei hänellä ollut paljonkaan toivoa pelastumisestaan.
"Kuultuaan susien ulvovan ja nähtyään, kuinka suuri lauma niitä tuli hänen perästään, hän menetti kaiken malttinsa eikä muistanut edes heittää reestään pyttyjä, saaveja ja ammeita, keventääkseen kuormaansa. Hän vain pieksi hevostaan, ja hevonen laukkasi minkä suinkin jaksoi; mutta mies huomasi pian, että sudet tulivat yhä lähemmäksi. Rannat olivat autiot, ja hänellä oli lähimpään taloon pari peninkulmaa. Hän uskoi jo varmasti viimeisen hetkensä tulleen ja tunsi ruumiinsa kangistuvan kauhusta.