Mutta kun aurinko paistoi sisään tuvan katosta, hän nousi ja lähti pois jättiläisen asunnosta. Hän astui pihamaan yli ja ulos portista ja painoi sen kiinni jälkeensä. Samassa jättiläisakka seisoi hänen vieressään. "Näen, että aiot mennä tiehesi, Lujakätinen", hän sanoi. "Parastapa taisi ollakin." — "Jos ukkosi voi nukkua semmoisella vuoteella kuin minkä minulle valmistit viime yöksi", sanoi Lujakätinen jurosti, "niin en tahdo tavata häntä. Mies mahtaa olla raudasta, jolle ei kukaan taida mitään."

Jättiläisakka seisoi ja nojasi porttiin. "Kun nyt et enää ole minun talossani, Lujakätinen", hän sanoi, "niin minä sanon sinulle, ettei sinun matkasi tänne meidän jättiläisten luo ole ollut aivan niinkään maineeton kuin mitä itse näytät luulevan. Ei ollut ihme, että tie meidän tupamme lattian yli tuntui sinusta hieman pitkältä, sillä sinä sait kulkea koko sen vuoriylängön yli, jota sanotaan Jemtlanniksi. Ei ollut sekään ihmeellistä, että sinun oli vaikeaa panna tappi tynnöriin, sillä sinua vastaan virtasi kaikki se vesi, joka kuohuu lumivuorilta. Ja kun sinä johdit veden pois tupamme lattialta, niin teit sinä uomia ja syvennyksiä, jotka nyt ovat jokia ja järviä. Eikä se ollut aivan mitätön voiman näyte sekään, kun pyöräytit käsimyllyä kerta ympäri, sillä kivien välissä ei ollut jyviä, vaan kalkkikiveä ja liuskakiveä, ja sillä yhdellä pyöräyksellä sinä jauhoit niin paljon, että koko vuoriylänkö peittyi hyvään ja hedelmälliseen multaan. Ei minua ollenkaan kummastuta, ettet voinut maata minun valmistamallani vuoteella, sillä minä olin pannut siihen suuria, särmikkäitä vuorenhuippuja. Ne sinä nyt olet heittänyt huiskin haiskin ja tuskinpa ihmiset kiittävät sinua siitä niin paljon kuin muusta, mitä olet tehnyt. Hyvästi nyt, minä lupaan sinulle, että minä ja ukkoni muutamme täältä toiseen paikkaan, jonne sinun ei ole niin helppo tulla meitä tervehtimään."

Kaikkea tätä kuunteli vieras yhä julmistuneempana, ja kun jättiläinen oli herennyt puhumasta, hän tarttui vyöllään riippuvaan vasaraan. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt kohottaa sitä, oli eukko kadonnut, ja siinä, missä jättiläisen talo oli ollut, siinä ei näkynyt mitään muuta kuin harmaata vuoren seinää. Mutta sen sijaan siinä oli mahtavia jokia ja järviä, joille hän oli raivannut tilaa vuoren ylängöllä, ja oli siinä myöskin se hänen jauhamansa hedelmällinen maa. Siinä olivat myöskin ne ihanat vuoret, jotka ovat Jemtlannin kaunistuksena ja jotka antavat kaikille, jotka siellä käyvät, voimaa, terveyttä, iloa, rohkeutta ja elämäniloa, niin ettei Oosa-Tuurin sankaritöistä mikään ole mainiompi kuin se, jonka hän teki heittäessään vuoret huiskin haiskin pitkin sen pintaa.

XLVII

HÄRJEDALISSA

Tiistaina lokakuun 4. p:nä.

Poika kävi levottomaksi, kun retkeilijät viipyivät niin kauan näkötornissa. Martti hanhikukko ei voinut tulla häntä noutamaan niin kauan kuin he olivat siellä, ja hän tiesi, että villihanhilla oli kiire. Kesken kerrontaa hän oli ollut kuulevinaan hanhien kaakatusta ja siipien havinaa, aivan niinkuin villihanhet olisivat lentäneet. Mutta hän ei uskaltanut mennä kaiteen luo ottamaan selkoa asiasta.

Kun retkeilijät vihdoin olivat menneet ja poika saattoi ryömiä piilostaan, ei hän nähnyt maassa villihanhia, eikä Martti hanhikukkokaan tullut häntä noutamaan. Hän huusi: "Miss' olet sa? Tääll' olen ma!" niin kovasti kuin voi, mutta matkatovereita ei näkynyt. Hän ei epäillyt hetkeäkään, että he olivat hyljänneet hänet, mutta hän pelkäsi, että heille oli tapahtunut jokin onnettomuus, ja mietti, kuinka saisi tietää, missä he olivat, kun Bataki, korppi, laskeutui hänen viereensä.

Poika ei ollut koskaan aavistanut voivansa tervehtiä Batakia niin iloisesti, kuin hän nyt tervehti. "Rakas Bataki", sanoi hän, "kylläpä oli hyvä, että tulit tänne! Sinä kai tiedät, minne Martti hanhikukko ja villihanhet ovat joutuneet." — "Minä tuon juuri terveisiä heiltä", vastasi korppi. "Akka huomasi, että täällä vuorella hiiviskeli metsämies, ja sentähden hän ei uskaltanut jäädä sinua odottamaan, vaan lähti menemään edeltäpäin. Istu minun selkääni, niin vien sinut ystäviesi luo tuossa tuokiossa!"

Poika istahti kiireesti korpin selkään ja Bataki olisi piankin saavuttanut villihanhet, ellei sumu olisi estänyt. Aamuaurinko oli herättänyt sen uuteen eloon. Järveltä, pelloilta ja metsästä alkoi yhtä aikaa nousta pieniä keveitä usvahuntuja. Ne sakenivat ja levenivät ihmeen nopeasti, ja kohta oli maa valkoisten, aaltoilevien usvapilvien peitossa.