Villihanhet olivat asettuneet yöksi pienelle karille Fjällbakan edustalle. Mutta kun alkoi lähetä puoliyö ja kuu paistoi keskitaivaalta, pudisti vanha Akka unen silmistään ja herätti toisen toisensa perästä, Yhden ja Kahden, Kolmen ja Neljän, Viiden ja Kuuden. Kaikkein viimeksi hän nykäisi nokallaan Peukaloista, niin että tämä heräsi. "Mitä nyt, Akka muori?" sanoi poika ja hyppäsi pystyyn pelästyksissään. — "Ei mitään vaarallista", vastasi johtajahanhi, "on vain niin, että me parven seitsemän vanhinta aiomme tänä yönä tehdä retken vähän ulommaksi merelle; me kysyisimme, tahtoisitko sinä lähteä mukaan."
Poika ymmärsi kyllä, ettei Akka olisi tehnyt tällaista ehdotusta, ellei olisi ollut jotakin tärkeää tekeillä, ja hän istuutui heti hänen selkäänsä. Kulku suunnattiin suoraan länttä kohti. Villihanhet lensivät ensin rannikon läheisyydessä olevien saarien yli, sitten leveän saarettoman ulapan yli; he saapuivat viimein Väderön saarien suureen ryhmään, joka oli uloimpana meressä. Kaikki saaret olivat keltaisia ja matalia, ja kuutamossa näkyi, että ne lännen puolella olivat aaltojen kiilloittamia. Muutamat niistä olivat aika suuria, ja niistä häämötti pojan silmään pari asumusta. Akka etsi yhden pienimmistä kareista ja laskeutui sille. Se oli vain yksi ainoa pyöreä harmaakivi, jonka keskessä oli leveä halkeama, mihin meri oli heittänyt hienoa, valkoista merihiekkaa ja muutamia näkinkuoria.
Kun poika astui alas hanhen selästä, hän huomasi vieressään jotakin, joka näytti korkealta, terävältä kiveltä. Mutta melkein samassa hän huomasi erehtyneensä ja että se oli vain suuri petolintu, joka oli yöpynyt karille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt ihmetellä sitä, että villihanhet näin varomattomasti olivat asettuneet vaarallisen vihollisen viereen, kun lintu loikkasi heidän luokseen ja poika tunsi sen Gorgoksi, kotkaksi.
Näkyi, että Akka ja Gorgo olivat sopineet kohtaamisestaan täällä ulkona. Ei kumpikaan hämmästynyt toisensa läsnäoloa. "Hyvin tehty, Gorgo", kiitteli Akka. "En uskonut sinun tulevan ennen meitä kohtauspaikalle. Oletko odottanut jo kauan?" — "Tulin tänä iltana", vastasi Gorgo. "Mutta minä pelkään, etten saa kiitosta mistään muusta kuin siitä, että olen tullut hyvään aikaan; kävi hullusti sen asian, jonka sain teiltä toimittaakseni." — "Olen varma siitä, Gorgo, että olet tehnyt enemmänkin kuin olet ollut tekevinäsi", sanoi Akka. "Mutta ennen kuin kerrot, mitä sinulle on matkallasi tapahtunut, täytyy minun pyytää, että sinä, Peukaloinen, autat minua ottamaan selkoa jostakin, jonka pitäisi olla kätkettynä tälle karille."
Poika oli seisonut ja tarkastellut muutamia koreita näkinkuoria, mutta kun Akka mainitsi hänen nimensä, hän nosti silmänsä maasta. "Sinä kai olet ihmetellyt, Peukaloinen, miksi me olemme poikenneet oikeasta suunnastamme ja tulleet tänne Länsimerelle", sanoi Akka. — "Olihan se minusta hiukan omituista", vastasi poika, "mutta kyllähän minä tiedän, ettette tee syyttä suotta, mitä teette." — "Sinä uskot minusta aina hyvää", sanoi Akka, "mutta pelkäänpä, että tulet tällä kertaa pettymään, sillä on hyvin luultavaa, että olemme tehneet turhan retken."
"Tapahtui monta vuotta sitten", jatkoi Akka, "että minä ja pari muuta niistä, jotka nyt ovat parvemme vanhimpia, myrskyn heitteleminä eräällä kevätmatkallamme kantauduimme näille kareille. Kun näimme, että edessämme oli vain rannatonta merta, pelkäsimme joutuvamme niin kauas, ettemme koskaan enää osuisi maihin, ja silloin me laskeuduimme laineille. Myrsky pakotti meitä viipymään näillä karuilla kallioilla monta päivää. Me kärsimme kovin nälkää, ja kerran me menimme tuohon halkeamaan etsimään ruokaa. Emme löytäneet ainoatakaan heinän kortta, mutta näimme hiekassa muutamia lujasti kiinni sidottuja pusseja. Toivoimme, että pusseissa olisi ollut viljaa, ja me revimme ja raastoimme niitä niin kauan, että saimme vaatteen rikki, mutta sieltäpä ei tullutkaan jyviä, vaan kirkkaita kultarahoja. Semmoisilla me villihanhet emme mitään tehneet, ja me jätimme ne siihen. Emme ole sen koommin ajatelleet koko löytöä, mutta tänä syksynä tapahtui jotakin, joka aiheuttaa sen, että tarvitsemme kultaa. On kyllä hyvin vähän luultavaa, että aarre on enää tallessa, mutta olemme kuitenkin tulleet tänne pyytääksemme sinua ottamaan selkoa asiasta."
Poika hyppäsi halkeamaan, otti näkin kuoren kumpaankin käteensä ja alkoi heittää hiekkaa syrjään. Mitään pusseja hän ei löytänyt, mutta kun hän oli kaivanut aika syvän kuopan, hän kuuli metallin kilahtavan ja huomasi tavanneensa kultarahan. Hän kopeloi käsillään maata, tunsi, että hiekassa oli useita pyöreitä kultapalasia, ja riensi Akan luo. "Pussit ovat mädäntyneet ja hajonneet", hän sanoi, "niin että rahat ovat hajallaan hiekassa, mutta minä luulen, että kulta on tallella." — "Hyvä on", sanoi Akka. "Täytä nyt reikä ja aseta hiekka paikoilleen, niin ettei kukaan näe, että sitä on liikuteltu!"
Poika teki käskyn mukaan, mutta kun hän tuli takaisin kalliolle, hän hämmästyi nähdessään, että Akka oli asettunut kuuden villihanhensa etunenään ja että he kaikki astuivat häntä kohti hyvin juhlallisen näköisinä. Pysähtyessään hänen eteensä he notkistivat kaulojaan moneen kertaan ja näyttivät niin totisilta, että hänen täytyi ottaa reuhka päästään ja kumartaa hänenkin.
"Se on nyt niin", sanoi Akka, "että me vanhat tässä olemme sanoneet toisillemme, että jos sinä, Peukaloinen, olisit ollut ihmisten palveluksessa ja tehnyt heille yhtä suuria palveluksia kuin meille, niin ne eivät varmaankaan päästäisi sinua menemään maksamatta sinulle hyvää palkkaa." — "Enhän minä ole auttanut teitä, vaan tehän olette pitäneet huolta minusta", sanoi poika. — "Me ajattelimme myöskin", jatkoi Akka, "että kun ihminen on seurannut meitä näin pitkän matkan, ei hänen pitäisi erota meistä yhtä köyhänä kuin oli meihin yhtyessään." — "Minä tiedän, että se, mitä olen saanut teiltä oppia, on enemmän arvoista kuin tavarat ja kulta", sanoi poika.
"Kun nämä kultarahat ovat tallella tuolla halkeamassa vielä näin monen vuoden kuluttua, niin on kai varmaa, ettei niillä ole omistajaa", sanoi johtajahanhi, "ja minun mielestäni sinä voit ottaa ne haltuusi." — "Ettekös te itse, Akka muori, sanonut tarvitsevanne aarretta?" kysyi poika. — "Tarvitsimme, voidaksemme maksaa sinulle semmoisen palkan, että isäsi ja äitisi uskovat sinun palvelleen hanhipaimenena hyvällä herrasväellä."