Villihanhet olivat aina syysmatkansa alusta alkaen lentäneet suoraan etelää kohti, mutta lähdettyään Fryksdalenista he kääntyivät toiseen suuntaan ja lensivät läntisen Vermlannin ja Dalin yli Bohusläniä kohti. Siitä tuli hauska matka. Hanhenpojat olivat nyt tottuneet lentämään niin, etteivät ne enää valittaneet väsymystä, ja poika alkoi saada takaisin hyvän tuulensa. Hän oli iloinen saatuaan puhella ihmisen kanssa, sillä tämä oli reipastuttanut hänen mieltään sanomalla, että jos poika yhä edelleenkin niinkuin tähänkin saakka tekee hyvää kaikille, joita kohtaa, niin hänen ei voi käydä pahoin. Ei ihminen ollut voinut sanoa, kuinka hän oli saava entisen muotonsa, mutta toivoa ja luottamusta oli Niilo häneltä saanut, ja varmaankin juuri se oli vaikuttanut, että hän nyt oli voinut miettiä, millä tavalla suuri valkoinen oli estettävä palaamasta kotiin.

"Kuulehan, Martti hanhikukko", sanoi hän heidän lentäessään ylhäällä ilmassa, "meille tulee varmaan ikävä kotona talven pitkään, kun olemme olleet tämmöisellä matkalla. Minä tässä istun ja mietin, että meidän pitäisi seurata villihanhia ulkomaille." — "Älähän toki, et voi tarkoittaa mitä sanot", sanoi hanhikukko ja näytti kovin hämmästyvän, sillä kun hän nyt oli näyttänyt kyenneensä seuraamaan villihanhia aina Lappiin saakka, oli hän ihan tyytyväinen päästessään takaisin hanhikarsinaan Holger Niilonpojan navettaan.

Poika istui vähän aikaa ääneti ja katseli Vermlantia, jossa kaikki koivumetsät ja lehdot ja puutarhat olivat verhoutuneet syksyn keltaan ja punaiseen ja jossa pitkät järvet päilyivät kirkkaan sinisinä kellahtavien rantojensa välissä. "Tuskinpa koskaan olen nähnyt maailmaa allamme niin kauniina kuin tänään", sanoi hän "Järvet ovat kuin sinistä silkkiä ja rannat kuin leveitä kultanauhoja. Eikö sinusta tuntuisi ikävältä asettua Västra Vemmenhögiin, kun et enää saisi nähdä maailmasta mitään muuta kuin vanhat tutut tanhuat?" — "Ajattelin vain, että minun tekisi mieleni mennä kotiin isäsi ja äitisi luo näyttämään, kuinka reipas poika sinusta on tullut", sanoi hanhikukko. Hän oli pitkin kesää haaveillut hetkestä, jolloin hän laskeutuisi pihamaalle Holger Niilonpojan tuvan eteen ja siinä ylpeillen näyttelisi Hienohöyhentä ja kuutta poikastaan hanhille ja kanoille ja lehmille ja kissalle ja emännälle ja itselleen Holger Niilonpojallekin. Sentähden hän ei nyt ollenkaan ilostunut pojan ehdotuksesta.

Villihanhet levähtivät monta kertaa sinä päivänä, sillä he tapasivat kaikkialla niin komeita sänkipeltoja, että tuskin hennoivat niitä jättää, ja saapuivat Daliin vasta auringon laskun aikaan. He lensivät maakunnan luoteisen osan yli, ja siellä oli vielä kauniimpaa kuin Vermlannissa. Se oli niin täynnä järviä, että maa oli vain kaitaisina korkeakukkulaisina penkereinä vallien välissä. Siitä ei ollut pelloksi, mutta puut viihtyivät sitä paremmin, ja jyrkät rannat olivat kauneina puistoina. Ilmassa ja vedessä näytti olevan jotakin, joka ei päästänyt valoa pois vielä sittenkään, kun aurinko jo oli vaipunut harjujen taa. Kultaisia juovia karkeloi välkkyvien, tummien vesien pinnalla, ja maan pinnalla värähteli vaaleansinistä välkettä, josta tuli näkyviin kellanvalkeita koivuja, heleänpunaisia haapoja ja punakeltaisia pihlajia.

"Eikö sinustakin, Martti hanhikukko, ole ikävää, kun emme enää koskaan saa nähdä näin kaunista?" kysyi poika. — "Minusta ovat Söderslättin lihavat pellot paljon kauniimmat kuin nämä laihat kivimäet", vastasi hanhikukko. "Mutta tiedäthän sanomattakin, että jos välttämättä haluat jatkaa matkaa, niin en minä voi sinusta erota." — "Olin varma, että saisin sinulta juuri sen vastauksen", sanoi poika, ja hänen äänestään kuuli, että hän oli päässyt suuresta huolesta.

Kun he sitten kulkivat Bohuslänin yllä, näki poika, että vuorten ylängöt muuttuivat yhtenäisemmiksi ja laaksot kaitaisiksi vuoriin haljenneiksi luoliksi, ja niiden pohjalla olevat järvet olivat niin mustat kuin ne olisivat tulleet maan alta. Tämä oli komeata seutua tämäkin, ja kun poika näki sen milloin auringon säteen valaisemana, milloin varjossa, oli siinä hänen mielestään jotakin jylhää ja omituista. Hän ei tiennyt, mistä sai päähänsä, että täällä oli ennen vanhaan ollut voimakkaita ja rohkeita urhoja ja että heillä oli ollut monta vaarallista ja rohkeaa seikkailua näissä salaperäisissä seuduissa. Hänessä heräsi vanha halu päästä kokemaan merkillisiä asioita. "Voi olla, että vielä kerran kaipaan, etten joka toinen päivä saa olla hengenvaarassa", hän ajatteli. "On parasta tyytyä siihen, mikä on."

Hän ei sanonut mitään kaikesta tästä suurelle valkoiselle, sillä hanhet lensivät Bohuslänin yli kaikkein kovinta vauhtiaan, ja hanhikukko huohotti niin, ettei olisi saanut vastatuksikaan. Aurinko oli ihan laskemassa ja katosi välistä kukkuloiden taakse, mutta villihanhet kiisivät eteenpäin semmoista vauhtia, että aurinko aina uudelleen tuli näkyviin.

Viimein he näkivät lännessä kirkkaan juovan, joka isoni ja leveni, kuta kauemmin he lensivät. Se oli meri, joka oli siellä maidon valkeana ja välkkyi ruusunpunaisena ja taivaansinisenä, ja kun he kääntyivät rantakallioiden ohi, näkivät he taaskin auringon, joka kellui taivaan rannalla, suurena ja punaisena ja valmiina sukeltamaan aaltoihin.

Mutta kun poika katseli vapaata, ääretöntä merta ja punaista ilta-aurinkoa, joka loisti niin lempeästi, että hän uskalsi katsoa sitä silmiin, hän tunsi rauhan ja turvallisuuden laskeutuvan sieluunsa. "Älä haudo huoliasi, Niilo Holgerinpoika", sanoi aurinko. "Maailma on ihana elää sekä pienten että suurten. Ja hyvä on sekin, että saa olla vapaa ja huoleton ja liikkua aukeassa avaruudessa, minne ikinä tahtoo."

Villihanhien lahja