Kyyhkyset olivat juuri menneet, kun hän kuuli haikeita hätähuutoja puutarhasta, ja kun hän riensi sinne, sai hän nähdä jotakin hyvin merkillistä. Siinä seisoi hänen edessään pieni peukaloinen, joka ei ollut kämmenen leveyttä korkeampi, ja tappeli kissapöllön kanssa. Ensiksi hän hämmästyi niin, että tuskin voi liikahtaa. Mutta kun pikkarainen huusi yhä surkeammin, hän riensi hätään ja erotti taistelevat toisistaan. Pöllö lensi puuhun, mutta Peukaloinen jäi seisomaan hiekkakäytävälle, vetäytymättä piiloon tai lähtemättä pakoon. "Suuret kiitokset avustanne!" sanoi hän. "Mutta teitte kovin tyhmästi päästäessänne tuon pöllön menemään. En voi lähteä täältä, kun se istuu tuossa ja vaanii minua."
"En tullut tuota ajatelleeksi, mutta enkö voi viedä sinua sinne, mistä olet kotoisin?" sanoi hän, tuo satujen kertoja, ja oli aika tavalla ihmeissään siitä, että oli näin yht'äkkiä joutunut puheisiin haltijan kanssa.
Mutta oikeastaan ei hän sentään ollut siitä niinkään ihmeissään. Oli niinkuin hän koko ajan olisi odottanut saavansa kokea jotakin ihmeellistä käyskennellessään kuutamossa vanhan kotinsa nurkissa.
"Oikeastaan aioin jäädä tähän taloon koko yöksi", sanoi Peukaloinen. "Jos te vain voisitte näyttää minulle turvallisen nukkumapaikan, palaisin metsään vasta aamun koittaessa." — "Onko minun näytettävä sinulle makuupaikka? Etkö sitten asukaan täällä?" — "Minä kyllä ymmärrän, että te luulette minua haltijaksi", sanoi pikkarainen, "mutta minä olen ihminen, minä, niinkuin tekin, vaikka haltija minut noitui." — "Enpä ole kuullut kummempaa. Etkö tahtoisi kertoa minulle, kuinka sinun on näin hullusti käynyt?"
Poika kertoi mielellään seikkailunsa, ja hänen kuulijansa hämmästyi ja ilostui yhä enemmän. "Olipa toki onni, että tapasin tuon, joka on matkustanut hanhen selässä kautta koko Ruotsin", hän ajatteli. "Juuri sen, mitä hän kertoo, minä panen kirjaani. Nyt ei enää tarvitse siitä huolehtia. Olipa hyvä, että lähdin käymään kotona. Ajatella, että sain apua tähän asiaan heti, kun tulin tähän vanhaan taloon!" ajatteli hän vielä.
Samassa välähti hänen mielessään jotakin, jota tuskin uskalsi ajatella päähän asti. Hänhän oli lähettänyt isälle kyyhkysten mukana sanan, että ikävöi kotiin, ja heti hän oli saanut apua asiassa, jota niin kauan oli miettinyt. Olisiko tämä isän vastaus siihen, mitä hän oli pyytänyt? Mitäpä semmoista kuvittelikaan! Kuolleet ovat kuolleet. Niiltä ei tule kirjeitä eikä muitakaan tietoja.
L
MERENKARIN AARRE
Matkalla merelle
Perjantaina lokakuun 8. p:nä.