Maan puolella on suuri muuri parhaiten säilynyt. Siellä se kulkee pitkät matkat yhtäjaksoisena ja ehyenä. Keskustassa on pitkiä ja syviä järvipohjaisia halkeamia ja lähellä rannikkoa se on niin särkynyttä, että kukin möhkäle on eri kukkulanaan.
Kun katselee sitä rannikolta päin, niin ymmärtää vasta oikein, ettei tuo suuri muuri ole siinä vain huvin vuoksi. Vaikka se alun pitäen näkyy olleenkin luja, on meri kuitenkin murtautunut sen läpi kuudessa seitsemässä paikassa ja tunkeunut sisään useita peninkulmia pitkinä vuonoina. Onpa sen äärimmäisin osa vedenkin alla, niin että ainoastaan möhkäleiden ylin osa on näkyvissä. Sillä tavoin on syntynyt joukko suuria ja pieniä saaria, jotka muodostavat saariston, ja se saa ottaa vastaan myrskyn ja meren pahimmat hyökkäykset.
Nythän voisi luulla, että maakunta, joka on ainoastaan suuri kivimuuri, olisi ihan hedelmätön, niin ettei siinä kukaan voi elää. Mutta eipä niinkään, sillä vaikka Bohuslänin kukkuloilla ja ylängöillä onkin karua ja kylmää, niin on sen sijaan kaikkiin halkeamiin keräytynyt paljon hyvää ja hedelmällistä ruokamultaa, jota saattaa mainiosti viljellä, vaikk'eivät sarat olekaan erittäin isot. Eivätkä talvet meren rannalla tavallisesti ole niin kylmät kuin sisämaassa, ja paikoissa, jotka ovat tuulen suojassa, viihtyy vilunarkojakin puita ja muita kasveja, jotka muuten vaivoin viihtyvät niinkään etelässä kuin Skoonessa.
Ei ole myöskään unohdettava, että Bohuslän on sen suuren yhteisalueen laidassa, joka on kaikkien maan kansojen yhteistä omaisuutta. Bohuslänin asukkaat voivat matkustella teitä, joita heidän ei tarvitse laittaa eikä korjata. He voivat ottaa kiinni karjaa, jota heidän ei tarvitse paimentaa ja hoitaa, ja heidän ajopelejään kuljettavat juhdat, jotka eivät tarvitse ruokaa eivätkä talleja. Sentähden he eivät ole niin riippuvaisia maanviljelyksestä eikä karjanhoidosta kuin muut. He eivät häikäile asettumasta myrskyn myllertämille kareille, joissa ei kasva yhtä ainoata vihreätä kortta, eikä rantavuorten juurella oleville kaitaisille maakaistaleille, joissa tuskin on tilaa perunamaalle, sillä he tietävät, että suuri, rikas meri antaa kaiken, mitä he tarvitsevat.
Mutta jos onkin niin, että meri on rikas, niin on yhtä varmaa, että sen kanssa on tukalaa olla tekemisissä. Sen, joka tahtoo saada jotakin merestä, täytyy tuntea kaikki sen vuonot ja piilot, kaikki sen karit ja virrat, hänen täytyy ottaa selko jokaisesta meren pohjan kivestäkin. Hänen täytyy osata ohjata purttaan myrskyssä ja sumussa ja tietää tiensä pilkkoisimmassa pimeässä. Hänen täytyy osata selittää ilman merkkejä, jotka ennustavat myrskysäätä, ja hänen täytyy kestää kylmää ja kosteaa. Hänen täytyy tietää kalojen kulkupaikat ja meriravun kätköt, ja hänellä täytyy olla voimia liikutella raskaita verkkoja ja heittää rihmansa lainehtivaan mereen. Ja ennen kaikkea täytyy hänellä olla rinnassa rohkea sydän, niin ettei arkaile joka päivä uskaltamasta henkeään alinomaisessa taistelussa meren kanssa.
Sinä aamuna kun villihanhet lensivät Bohuslänin rannikkoa, oli saaristossa kaikki hiljaista. He näkivät useita pieniä kalastajakyliä, mutta kaitaisilla kujilla ei ollut mitään liikettä, eikä ketään liikkunut pienten, koreiksi maalattujen talojen ovissa. Ruskeat verkot riippuivat rauhallisesti kuivauspaikoillaan, raskaat, vihreäl tai siniset kalaveneet keinuivat rannassa kokoon käärityin purjein. Ei näkynyt naisia pitkien penkkien ääressä, missä heidän oli tapana siivota turskia ja kampeloita.
Villihanhet kulkivat myöskin useiden luotsiasemien ohi. Luotsimajan seinä oli maalattu mustaksi ja valkoiseksi, merkkimasto oli vieressä, ja luotsikutteri oli kiinnitetty siltaan. Kaikki oli rauhallista, ei näkynyt ainoaakaan höyrylaivaa, joka olisi tarvinnut apua ahtaassa väylässä.
Pienet rantakaupungit, joiden yli villihanhet kulkivat, olivat sulkeneet suuret kylpylaitoksensa, vetäneet alas lippunsa ja naulanneet luukkuja hienojen kesähuviloittensa ikkunoihin. Ei näkynyt liikkeellä muita kuin joitakin vanhoja merikapteeneja, jotka käyskentelivät edestakaisin laitureilla ja tuijottivat odotellen merelle.
Mannermaan vuonojen pohjassa ja saarien itäpuolella näkivät villihanhet muutamia talonpoikaistaloja, ja siellä oli aina kalastajavene laiturissaan kiinni. Talonpoika ja hänen renkinsä nostivat perunoita tai koettelivat, olivatko korkeilla telineillä riippuvat pavut ehtineet kuivaa.
Suurissa kivilouhimoissa ja veneveistämöissä oli runsaasti työmiehiä. Ne heiluttivat vasaroitaan ja kirveitään kylläkin reippaasti, mutta katsahtivat tuon tuosta merelle päin ikään kuin olisivat odottaneet jotakin keskeytystä.