Tuli aamiainen, ja sen jälkeen alkoi työ uudelleen. Johtaja piti esitelmän, sitten voimisteltiin ja sitten ruvettiin taas veistämään. Sen jälkeen seurasi päivällisloma, joka päättyi kahvinjuontiin suuressa, iloisessa kokoushuoneessa, ja iltapäivällä oli veistoa ja lauluharjoituksia ja lopuksi karkeloa ulkona. Opettajatar oli koko päivän liikkeessä, kulki muiden mukana, mutta tunsi kaiken aikaa olevansa yhtä onneton.
Kun hän sittemmin ajatteli ensimmäisiä Näsissä viettämiään päiviä, oli hänestä niinkuin hän olisi kulkenut sumussa. Kaikki oli ollut pimeää ja sekavaa, eikä hän ollut nähnyt eikä ymmärtänyt mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Sitä oli kestänyt kaksi päivää, mutta toisen päivän iltana oli hänen ympärillään yht'äkkiä ruvennut valkenemaan.
Aamiaista syötäessä oli muuan vanha kansakoulunopettaja, joka oli ollut Näsissä useita kertoja tätä ennen, kertonut eräille ensikertalaisille, kuinka tämä käsityöseminaari oli syntynyt, ja kun opettajatar oli sattunut istumaan ihan lähellä, oli hän tullut kuunnelleeksi hänen puhettaan.
Hän oli kertonut, että Näs oli hyvin vanha kartano, mutta se oli ollut jokseenkin samanlainen kuin mikä muu suuri ja kaunis herraskartano tahansa, ennen kuin se vanha herra, joka sen nyt omisti, oli sinne muuttanut. Hän oli rikas ja ensimmäisinä vuosinaan hän oli omistanut suurimman osan aikaansa linnan ja puiston kaunistamiseen ja alustalaistensa asumusten korjailemiseen.
Mutta sitten hänen vaimonsa oli kuollut, ja kun hän oli lapseton, oli hänen aikansa suuressa talossa alkanut käydä hänelle pitkäksi. Hän kehoitti silloin nuorta sisarenpoikaansa, joka oli hänelle hyvin rakas, muuttamaan Näsiin.
Alussa oli ollut aikomuksena, että nuori herra ryhtyisi enonsa apuna hoitamaan kartanoa, mutta kun hän sitä varten kävi alustalaistensa luona ja näki, millaista elämä oli köyhien matalissa majoissa, olivat kummalliset ajatukset täyttäneet hänen mielensä. Hän oli huomannut, että useimmissa perheissä eivät miehet eivätkä lapset, eivätpä edes naisetkaan tehneet minkäänlaisia käsitöitä pitkinä talvi-iltoina. Ennen vanhaan oli ihmisten täytynyt ahkerasti käyttää käsiään valmistaakseen vaatteita ja taloustarpeita, mutta nyt niitä sai ostaa, ja sentähden he olivat vieraantuneet semmoisesta työstä. Ja nyt luuli nuori herra ymmärtävänsä, että siitä tuvasta, jossa ei tehty käsityötä, oli viihtymys ja hyvinvointi väistynyt.
Joskus hän sattui tulemaan tupaan, jossa isä nikkaroi tuoleja ja pöytiä ja äiti kutoi kangasta. Oli helppo huomata, että nämä ihmiset eivät olleet ainoastaan varakkaampia, vaan myöskin onnellisempia kuin muualla.
Hän oli puhellut tästä enonsa kanssa, ja vanha herra oli älynnyt, että olisi suuri onni, jos ihmiset voisivat antautua käsitöihin joutohetkinään. Mutta heidän siihen tullakseen oli varmaan välttämätöntä, että he oppisivat käyttämään käsiään pienuudesta pitäen. Herrat arvelivat voivansa parhaiten edistää asiaa siten, että perustavat käsityökoulun lapsia varten. Näitä oli opetettava valmistamaan koruttomia puukapineita, koska kuka tahansa voi tehdä semmoista työtä. Joka kerran on totuttanut kätensä puukkoa hyvin käyttämään, hän oppii helposti pitelemään sepän moukaria ja suutarin vasaraa. Mutta se, joka ei nuorena ollessaan ole saanut kättään tottumaan työhön, hän ei ehkä koskaan pääse perille siitä, että hänen kätensä on työkalu, jolla ei ole vertaistaan. He olivat siis alkaneet Näsissä opettaa lapsille käsitöitä ja huomanneet pian sen olevan niin hyödyllistä ja hyvää pienokaisille, että he toivoivat Ruotsin kaikkien lasten saavan samanlaista kasvatusta.
Mutta kuinka se voisi toteutua? Ruotsissa kasvoi vuosittain satoja tuhansia lapsia. Eihän niitä kaikkia voinut koota Näsiin käsityöopetusta saamaan. Sehän oli kerrassaan mahdotonta.
Silloin nuori herra oli saanut uuden aatteen. Ajatella, jos he, sen sijaan että opettavat lapsia, perustaisivat käsityöseminaarin näiden opettajia varten. Ajatella, jos opettajat, miehet ja naiset, koko maasta tulisivat Näsiin oppimaan veistotöitä ja sitten antaisivat veistonopetusta kaikille oppilailleen. Sillä tavalla ehkä jokainen Ruotsin lapsi oppisi käyttämään kättään yhtä hyvin kuin päätäänkin.