Kun tämä ajatus oli heihin juurtunut, eivät he siitä luopuneet, vaan koettivat sitä toteuttaa.
Molemmat herrat auttoivat uskollisesti toisiaan. Vanha herra rakensi veistosaleja, kokoushuoneita, voimistelusaleja ja piti huolta siitä, että kouluun tulijat saivat ruokaa ja asuntoja. Nuoresta herrasta tuli seminaarin johtaja. Hän järjesti opetuksen, valvoi työtä ja piti luennoita. Eikä sillä hyvä. Hän oleskeli aina kurssilaisten seurassa ja otti selkoa kunkin oloista; ja hänestä tuli heidän lämpimin ja uskollisin ystävänsä.
Oppilaita tuli tulvimalla alusta alkaen. Joka vuosi pidettiin neljät kurssit ja niihin kaikkiin ilmoittautui oppilaita enemmän kuin voitiin ottaa vastaan. Koulu oli pian tullut tunnetuksi ulkomaillakin ja kaikista maailman ääristä tuli opettajia ja opettajattaria Näsiin oppimaan käden kouluttamista. Ei ollut mitään Ruotsin paikkakuntaa, joka muualla maailmassa olisi ollut niin tunnettu kuin Näs, eikä kenelläkään ruotsalaisella kautta koko maapallon niin monta ystävää kuin Näsin veistokouluseminaarin johtajalla.
Pieni ujo opettajatar istui ja kuunteli tätä kaikkea, ja kuta enemmän hän kuunteli, sitä enemmän valkeni hänen ympärillään. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, mistä syystä Näsissä oli olemassa veistokoulu, ei ollut ajatellut, että sen perustajat olivat tahtoneet hyödyttää kansaansa, hän ei ollut aavistanutkaan, että he tekivät sen ilman palkkaa, että he uhrasivat kaikki minkä voivat auttaakseen ihmisiä onnellisemmiksi ja paremmiksi.
Kun hän nyt ajatteli sitä suurta hyväntahtoisuutta ja ihmisrakkautta, joka heitä tähän elähdytti, niin heltyi hän siitä niin, että hänen olisi tehnyt mielensä itkeä. Semmoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut eikä nähnyt.
Seuraavana päivänä hän ryhtyi työhönsä aivan toisella mielellä. Kun kaikki tuo annettiin hyvästä tahdosta, niin täytyihän siitä ottaa vaarin paremmin kuin tähän saakka. Hän unohti ajatella itseään ja omaa arkuuttaan ja ajatteli vain veistotyötä ja sen avulla saavutettavaa suurta tarkoitusta. Ja siitä alkaen hän teki tehtävänsä hyvin, sillä hän kykeni kaikkeen, kunhan ujous ei vain häntä herpaissut.
Nyt kun hänen silmänsä olivat avautuneet, hän näki kaikkialla ilmauksia tuosta suuresta, ihmeellisestä hyväntahtoisuudesta. Nyt hän huomasi, kuinka suurella rakkaudella kaikki oli järjestetty seminaarissa kävijäin hyväksi. Kurssilaiset saivat paljon muutakin kuin käsityön opetusta. Johtaja luennoi heille kasvatuksesta, he voimistelivat, lauloivat, ja melkein joka ilta oli illanviettoja, joissa soitettiin ja luettiin, ja sitä paitsi heitä varten oli kirjoja, veneitä, uimahuoneita ja piano. Tarkoitus oli, että heidän olisi hyvä olla ja että he viihtyisivät ja olisivat onnellisia.
Hän alkoi ymmärtää, mikä mainio etu oli saada kesän kauniina aikana oleskella suuressa ruotsalaisessa herraskartanossa. Linna, jossa vanha herra asui, oli korkealla kukkulalla, järven saaressa, jonka yhdisti mantereeseen kaunis kivisilta. Ei koskaan hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin olivat linnan edustalla olevat kukkapenkereet, kuin olivat vanhat tammet sen puistossa, kuin sen rantatie, jossa puut taipuivat veteen, tai kuin näköalahuone järven kalliosaaressa.
Kouluhuoneet olivat mantereessa vastapäätä linnaa vihreillä, varjoisilla niityillä, mutta hän sai vapaasti käyskennellä linnan puistossa silloin, kun hänellä oli siihen aikaa ja halua. Hänestä tuntui siltä kuin hän ei olisi tiennyt, kuinka suloinen kesä on, ennen kuin oli saanut nauttia sitä näin kauniissa paikassa.
Eihän hänessä tosin ollut mitään ihmettä tapahtunut. Puheliasta hänestä ei tullut, mutta hän tunsi olevansa onnellinen ja iloinen. Hän lämpeni kaikesta tästä hyväntahtoisuudesta. Hän ei enää voinut ujostella ja hätäillä paikassa, jossa kaikki toivoivat hänen parastaan ja koettivat auttaa häntä. Kun opintoaika oli lopussa ja heidän täytyi lähteä Näsistä, kadehti hän kaikki niitä, jotka osasivat oikein kiittää vanhaa ja nuorta herraa ja sanoa kauniin sanoin, mitä tunsivat. Niin pitkälle hän ei koskaan päässyt.