Hän palasi kotiin, ryhtyi koulutyöhön niinkuin ennenkin ja iloitsi siitä niinkuin aina. Hän asui niin lähellä Näsiä, että voi vapaana iltapäivänä mennä siellä käymään. Ensi aikoina hän menikin sinne tuon tuosta. Mutta siellä oli aina uusia kursseja ja uusia ihmisiä, arkuus sai hänet taas valtaansa ja yhä harvemmin hän kävi veistokoululla. Mutta se aika, jonka hän itse oli viettänyt Näsissä, oli aina hänen mielestään hänen elämänsä parasta aikaa.
Eräänä kevätpäivänä hän sai kuulla, että Näsin vanha herra oli kuollut. Silloin hän ajatteli sitä suloista kesää, jonka oli saanut viettää hänen maatilallaan, ja hänen mielensä kävi murheelliseksi siitä, ettei hän koskaan ollut häntä oikein kiittänyt. "Kyllä kai vanha herra on ilmankin saanut tarpeeksi kiitosta sekä ylhäisiltä että alhaisilta, mutta minä tuntisin itseni onnellisemmaksi, jos muutaminkaan sanoin olisin tullut sanoneeksi, kuinka paljon hyvää hän on minulle tehnyt."
Näsissä annettiin opetusta edelleenkin niinkuin vanhan herran aikana. Hän oli näet lahjoittanut koko kauniin talonsa koululle, ja hänen sisarenpoikansa johti ja hoiti kaikkea entiseen tapaan.
Joka kerta kun opettajatar kävi opistolla, oli siellä aina jotakin uutta nähtävää. Nyt ei siellä ollut vain veistokursseja, vaan johtaja tahtoi myöskin herättää henkiin kansan vanhat tavat ja vanhat ilonaiheet ja pani toimeen laululeikkikursseja ja monenlaisia muita leikkejä. Mutta siellä oli entisensä laista siinä suhteessa, että ihmisiä niinkuin ennenkin lämmitti hyväntahtoisuus ja että he tunsivat, kuinka täällä toimittiin ja johdettiin kaikki niin, että he olisivat onnellisia ja etteivät veisi mukanaan vain tietoja, vaan myöskin työn iloa, palatessaan pienten koululasten luo ympäri maata.
Ainoastaan muutama vuosi vanhan herran kuoleman jälkeen opettajatar sai eräänä pyhänä kirkolla kuulla, että Näsin johtaja oli sairastunut. Hän tiesi, että johtajalla viime aikoina usein oli ollut sydäntaudin kohtauksia, mutta mitään hengen vaaraa hän ei ollut tiennyt olevan olemassa. Mutta nyt arveltiin niin olevan.
Kuultuaan tämän ajatteli opettajatar vain sitä, että johtaja ehkä kuolee, hän niinkuin vanha herrakin, ennen kuin hän saa sanotuksi tälle kiitoksensa. Ja opettajatar mietti ja tuumi, millä tavoin saisi viedyksi kiitoksensa perille.
Sunnuntaina iltapäivällä kävi opettajatar naapurien luona pyytämässä, että heidän lapsensa saisivat lähteä hänen kanssaan Näsiin. Hän sanoi kuulleensa johtajan olevan sairaana ja arveli, että tämä ehkä ilostuisi, jos lapset tulisivat ja laulaisivat hänelle jonkin laulun. Olihan jo jotenkin myöhä, mutta kun nyt oli niin kirkas kuutamo, niin ehkä sentään voisi lähteä. Opettajattaresta tuntui siltä, kuin hänen olisi mentävä Näsiin juuri tänä iltana. Hän pelkäsi, että huomenna olisi jo liian myöhäistä.
Taru Länsi-Göötanmaasta
Sunnuntaina lokakuun 9. p:nä.
Villihanhilta oli jäänyt selän taakse Bohuslän ja he seisoivat ja nukkuivat eräässä suossa, joka oli Länsi-Göötanmaan läntisessä osassa. Pikku Niilo Holgerinpoika oli kömpinyt märkyyttä pakoon maantielle, joka kulki suon poikki. Hän etsi juuri makuupaikkaa, kun näki parven ihmisiä tulevan tietä myöten. Siinä oli nuori opettajatar ja toistakymmentä lasta. He tulivat tiheässä ryhmässä, opettajatar keskellä ja lapset hänen ympärillään. He juttelivat niin hauskasti ja tuttavallisesti, että pojan teki mieli seurata vähän matkaa mukana kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen.