"'No, mutta eteläisessä osassa Länsi-Göötanmaata, siellä ei kai kukaan voi elää?' sanoi jättiläinen. — 'Oletteko ollut sitäkin maata valmistamassa?' kysyi länsigöötalainen. — 'Enpähän tiedä', sanoi jättiläinen, 'mutta minä muistan, että kun me jättiläislapset kuljimme siellä paimenessa, rakensimme me itsellemme niin monta kivihuonetta ja teimme toisiamme kivittämällä maan niin louhuiseksi, etten ymmärrä, kuinka niillä seuduin on voitu peltoja perata.' — 'Niin, eihän siellä juuri maksa vaivaa maata viljellä', sanoi länsigöötalainen, 'mutta sen seudun kansa on oppinut kutomaan ja tekemään puutöitä, ja minusta on kuin olisi henkensä elättäminen semmoisessa seudussa kunnokkaampaa kuin semmoisen seudun turmeleminen.'
"'Nyt minä kysyn vielä yhtä asiaa', sanoi jättiläinen. 'Millaista on nyt rannikolla, missä Göötanjoki laskee mereen?' — 'Onko teillä ollut sielläkin jotakin tekemistä?' kysyi merimies. — 'Enpähän juuri tiedä', sanoi jättiläinen, 'mutta minä muistan, että meillä oli tapana mennä rantaan, houkutella luoksemme valaita ja ratsastaa niiden selässä vuonoissa ja saarien salmissa. Mahtanetteko te tehdä samalla tavalla?' — 'Se jääköön sanomatta', vastasi merimies, 'mutta teko se on sekin, että me ihmiset olemme rakentaneet kaupungin Göötanjoen suuhun, josta lähtee laivoja kaikille maailman vesille.'
"Jättiläisen otsa oli hänen näitä vastauksia kuullessaan vetäytynyt yhä syvempiin ryppyihin, ja näkyi kyllä hyvin, että hän oli kovin tyytymätön siihen, että ihmiset olivat päässeet luonnon herroiksi. 'Huomaan, että Länsi-Göötanmaassa on tapahtunut suuria muutoksia', sanoi hän, 'ja minun tekisi mieleni palata sinne takaisin asettamaan yhtä ja toista ennalleen.' Kun merimiehet kuulivat tämän, he alkoivat käydä hiukan levottomiksi. He pelkäsivät, ettei jättiläinen palaisi Länsi-Göötanmaahan missään hyvissä aikeissa, mutta siitä he eivät tietysti uskaltaneet olla tietävinään. 'Varmaankin otettaisiin teidät, taatto, siellä hyvästi vastaan', sanoi toinen. 'Me panemme kaikki kirkon kellot soimaan teidän kunniaksenne.' — 'Vai niin, vai vielä siellä on kirkonkellojakin, Länsi-Göötanmaassa', sanoi jättiläinen ja näytti epäröivän. 'Eivätkö ne jo ole rämpyttäneet rikki niitä karjan kellojaan Husabyssä ja Skarassa ja Varnhemissa?' — 'Kyllä ne ovat vielä tallella kaikki, ja ne ovat saaneet monta sisarta lisää sen jälkeen. Nyt ei ole yhtä ainoaa paikkaa koko Länsi-Göötanmaassa, jonne ei kuuluisi kirkonkelloja.' — 'Silloin minun kai pitänee jäädä tänne, missä olen', sanoi jättiläinen, 'sillä nehän ne olivat ne kirkonkellot syynä siihen, että minä muutin pois kotimaastani.'
"Hän vaipui nyt ajatuksiinsa, mutta kohta hän taas kääntyi merimiesten puoleen. 'Voitte rauhallisesti laskeutua levolle tulen ääreen', sanoi hän. 'Huomenna varhain taitaa tästä kulkea laiva ohi, ja se ottaa teidät ja vie kotimaahanne. Mutta palkkioksi siitä vieraanvaraisuudesta, jota olen teille osoittanut, pyydän teiltä vain sen palveluksen, että heti kotiin tultuanne menette Länsi-Göötanmaan parhaan miehen luo ja annatte hänelle tämän sormuksen. Sanokaa hänelle minulta ne terveiset, että jos hän panee sen sormeensa, tulee hänestä paljoa enemmän, kuin mitä hän on.'
"Palattuaan kotimaahansa menivät merimiehet heti Länsi-Göötanmaan parhaan miehen luo ja antoivat hänelle sormuksen. Mutta hän oli liian viisas pannakseen sen heti sormeensa. Sen sijaan hän ripusti sen pihallaan olevaan pieneen tammeen. Samassa alkoi tammi kasvaa niin pian, että kaikki sen huomasivat. Se alkoi versoa ja oksittua. Runko paksuni ja kaarna kovettui. Puuhun tuli uusia lehtiä ja ne karisivat, se kukki ja hedelmöi ja kasvoi vähässä ajassa niin suureksi, ettei kukaan ollut nähnyt sen mahtavampaa tammea. Mutta tuskin se oli päässyt täysikasvuiseksi, kun se yhtä nopeasti alkoi kuihtua, oksat putosivat pois, runko kävi ontoksi ja puu mätäni, niin ettei siitä jäänyt jäljelle mitään muuta kuin juurikanto.
"Silloin tuo Länsi-Göötanmaan paras mies otti sormuksen ja nakkasi sen kauas. 'Tämä jättiläisen lahja on semmoinen, että se antaisi miehelle suuria voimia ja tekisi hänestä lyhyessä ajassa muita mainiomman miehen', sanoi hän. 'Mutta se saisi hänet ponnistamaan niin, että hänen kuntonsa ja onnensa pian olisi lopussa. En tahdo sitä käyttää, ja minä toivon, ettei kukaan sitä löydä, sillä sitä ei lähetetty tänne missään hyvässä tarkoituksessa.' Mutta voihan olla mahdollista, että sormus on löydetty. Aina kun joku jalo ihminen ponnistaa liiaksi voimiaan tehdäkseen hyvää, tekee mieli kysyä, onko hän ehkä löytänyt sormuksen, ja sekö pakottaa häntä tekemään työtä niin, että hän turmelee itsensä ja että hänen täytyy jättää työnsä keskeneräiseksi."
Laulu
Pieni opettaja oli kertoessaan kävellyt reippain askelin, ja kun tarina oli lopussa, huomasi hän olevansa melkein perillä. Hän näki jo suuret ulkorakennukset, jotka olivat kauniiden puiden varjossa, niinkuin kaikki muukin tässä talossa. Ja ennen kuin hän oli mennyt niiden ohi, häämötti jo linna korkealta penkereeltään.
Tähän saakka hän oli iloinnut yrityksestään eikä vähääkään epäröinyt, mutta nyt kun hän näki linnan, rupesi rohkeus pettämään. Ajatella, jospa olikin ihan hullua se, mitä hän aikoi tehdä. Olihan hän niin pieni ja vähäpätöinen, ja kukapa nyt oli hänen kiitostaan vailla. Ehkä ne vain nauravat hänelle, kun hän tulla tupsahtaa tällä tavoin kansakoululasten kanssa. Eivät he eikä hän osaa laulaa niin kauniisti, että kukaan siitä välittää.
Hän alkoi kulkea hiljempää, ja kun hän oli tullut linnan kukkulalle vieväin portaiden luo, hän poikkesi tieltä ja nousi niitä myöten ylös. Hän tiesi aivan hyvin, että suuri linnarakennus oli ollut asumaton aina siitä pitäen, kun vanha herra oli kuollut. Hän meni sinne vain saadakseen aikaa ajatella, oliko hänen mentävä eteenpäin vai oliko hänen käännyttävä pois.