Tultuaan penkereelle ja nähtyään linnan, joka välkkyi valkoisena kuutamossa, nähtyään pensasaidat ja kukkaslaitteet ja kiviaidan nurmineen ja komeine portaineen, hän masentui yhä enemmän. Hänestä oli kaikki niin ylhäistä ja komeaa, ettei hän enää ymmärtänyt, mitä tekemistä hänellä oli täällä. Hieno, valkoinen linna näytti sanovan hänelle: "Älä lähesty minua! Luuletko, että sinä ja sinun koululapsesi voitte tuottaa mitään iloa sille, joka on tottunut asumaan tämmöisessä paikassa."
Päästäkseen epäilyksistään kertoi opettajatar koululapsille vanhasta ja nuoresta herrasta juuri sen, mitä itse oli kuullut ollessaan oppilaana Näsissä. Ja se rohkaisi hänen mieltään. Olihan se kuitenkin totta, että linna ja koko paikka oli lahjoitettu käsityöseminaarille. Ne oli lahjoitettu sitä varten, että opettajat ja opettajattaret saisivat elää täällä onnellisina jonkin aikaa ja sitten viedä täältä mennessään tietoja ja iloa koululapsilleen. Mutta jos he täällä olivat antaneet koululle semmoisen lahjan, niin olivathan he sillä myöskin osoittaneet osaavansa antaa arvoa kouluväelle. Juuri he olivat osoittaneet pitävänsä Ruotsin lasten kasvatusta kaikkea muuta tärkeämpänä. Täällä ei ollut mitään aihetta ruveta ujostelemaan.
Nämä ajatukset rohkaisivat häntä hiukan, niin että hänestä tuntui kuin pitäisi hänen panna toimeen, mitä oli aikonut. Ja saadakseen lisää luottamusta hän kääntyi alas puistoon, joka oli linnan kukkulan ja järven välissä. Kävellessään ihanain puiden alla, jotka seisoivat tummina ja salaperäisinä kuutamossa, heräsi hänessä monta iloista muistoa. Hän kertoi lapsille, millaista oli ollut täällä Näsissä hänen aikanaan ja kuinka onnellinen hän oli ollut opiskellessaan ja joka päivä puuhaillessaan tässä kauniissa puistossa. Hän kertoi juhlista ja leikeistä ja työstä, mutta ennen kaikkea hän kertoi siitä suuresta hyväntahtoisuudesta, jonka ansiosta hän ja niin moni muu oli päässyt tähän paikkaan. Tällä tavoin opettajatar sai ylläpidetyksi rohkeuttaan sen verran, että pääsi puiston läpi ja vanhan kivisillan yli ja saapui rantaniitylle, missä johtajan huvila oli koulurakennusten keskessä.
Ihan sillan korvassa oli vihreä kisakenttä, ja kun hän kulki sen ohi, kertoi hän lapsille, kuinka kaunista siellä oli kesäiltoina, kun kenttä oli täynnä valkopukuisia ihmisiä ja kun laululeikit ja pallopelit seurasivat toisiaan. Hän näytti lapsille Vänhemin, jossa oli kokoussali, seminaarin, jossa luennot pidettiin, huvilat, joissa olivat voimistelu- ja veistosalit. Hän kulki reippain askelin ja puheli lakkaamatta, ettei ehtisi ruveta hätäilemään, mutta kun hän viimein oli tullut niin pitkälle, että näki johtajan asunnon, pysähtyi hän yht'äkkiä.
"Tiedättekö, lapset, me emme taidakaan mennä edemmä", sanoi hän. "En tullut ennen ajatelleeksi, että johtaja ehkä on niin sairas, että me vain häiritsemme häntä laulullamme. Olisihan kauheaa, jos hän meidän tähtetnme tulisi huonommaksi."
Pieni Niilo Holgerinpoika oli seurannut lapsia koko ajan ja kuullut kaiken, mitä opettajatar oli puhunut. Hän tiesi myöskin sen, että he olivat lähteneet liikkeelle laulaakseen jollekulle, joka oli sairaana tuolla huvilassa, ja hän ymmärsi nyt, ettei laulusta tulekaan mitään sentähden, että he pelkäävät häiritsevänsä sairasta.
"Onpa vahinko, että he menevät tiehensä laulamatta", ajatteli hän. "Olisihan helppo asia ottaa selkoa siitä, jaksaako tuo sisällä olija kuulla heitä. Miksei opettajatar mene huvilaan kysymään joltakin?"
Mutta se ei näyttänyt johtuvan opettajan mieleen, vaan hän kääntyi ja meni hiljalleen pois. Koululapset väittelivät vähän vastaan, mutta hän sanoi: "Ei, ei! Oli tyhmää lähteä tänne laulamaan, kun on näin pimeä, me vain häiritsisimme."
Silloin Niilo Holgerinpoika ajatteli, että jollei kukaan muu niin hän menee ottamaan selkoa siitä, onko sairas niin heikko, ettei siedä kuulla hiukan laulua. Hän erosi muista ja juoksi taloon. Huvilan edustalla oli vaunut ja vanha kuski seisoi hevosten vieressä odottamassa. Poika oli tuskin ehtinyt portaiden eteen, kun eteisen ovi aukeni ja ovesta tuli sisäkkö tarjotinta kantaen. "Larsson saa vielä vähän aikaa odottaa tohtoria", sanoi hän. "Rouva lähetti minut tuomaan teille vähän lämmintä juotavaa."
"Kuinka isäntä voi?" kysyi kuski. "Kipuja ei ole enää, mutta on niinkuin sydän olisi pysähtynyt. Tuntiin johtaja ei ole liikahtanutkaan." — "Luuleeko tohtori lopun lähestyvän?" — "Se on sillä vaiheella, Larsson, se on sillä vaiheella. On niinkuin johtaja lepäisi ja kuulostaisi, kutsuuko kukaan. Jos tulee kutsumus ylhäältä, on hän valmis sitä seuraamaan."