Niilo Holgerinpoika lähti kiireesti juoksemaan tietä pitkin saavuttaakseen opettajattaren ja lapset. Hän muisti, kuinka oli ollut silloin kun äidin isä kuoli. Hän oli ollut merimies ja kun hän oli viimeisillään, oli hän pyytänyt avaamaan ikkunan, saadakseen vielä kerran kuulla tuulen kohinaa. Ja jos nyt se, joka oli sairaana, oli niin mielellään ollut nuorten keskessä ja rakastanut heidän leikkejään ja laulujaan…?
Opettaja asteli kahden vaiheilla käytävää myöten. Kun hän näin poistui Näsistä, teki hänen mielensä kääntyä, ja kun hän oli ollut matkalla sinne, oli hänen mielensä myöskin tehnyt kääntyä. Hän oli yhäkin suuressa tuskassa eikä tiennyt mitä tehdä.
Hän ei enää puhunut lapsille, vaan asteli äänetönnä. Käytävä oli niin pimeä, ettei hän nähnyt mitään. Mutta hän oli kuulevinaan ihmisääniä ympäriltään. Hän oli kuulevinaan tuskaisia hätähuutoja tuhannelta taholta. "Olemme niin kaukana me muut", sanoivat äänet. "Mutta sinä olet lähellä. Mene ja laula, mitä me kaikki tunnemme!"
Ja hän muisteli kaikkia niitä, joita johtaja oli auttanut ja ottanut hoitoonsa. Olihan hän aivan suunnattomasti ponnistellut auttaakseen kaikkia niitä, jotka apua tarvitsivat. "Mene ja laula hänelle!" kuiskuteltiin hänen ympärillään. "Älä anna hänen kuolla, ennen kuin hän on saanut tervehdyksen koulustaan! Älä ajattele pienuuttasi ja vähäpätöisyyttäsi! Ajattele sitä suurta joukkoa takanasi! Saata hänen tietoonsa, ennen kuin hän lähtee meidän luotamme, kuinka me kaikki häntä rakastamme!"
Opettajatar kulki yhä hitaammin. Silloin hän kuuli jotakin, joka ei ollut vain hänen oman sielunsa ääntä ja kehoitusta, vaan joka tuli häntä itseään ulkopuolella olevasta maailmasta. Se ei ollut mikään tavallinen ihmisääni, se oli niinkuin linnun huutoa tai niinkuin sirkan soittoa. Mutta se huusi aivan selvästi sekin, että hänen pitäisi kääntyä.
Eikä enempää tarvittu. Hän kääntyi.
Opettajatar ja koululapset olivat laulaneet pari laulua johtajan ikkunan alla. Laulu oli hänen omastakin mielestään kaikunut niin merkillisen kauniilta tänä iltana. Oli niinkuin vieraat äänet olisivat laulaneet mukana. Oli kuin avaruus olisi ollut täynnä ääniä ja säveliä. Kun he vain alkoivat laulaa, niin oli heidän ääniinsä tullut sointua ja voimaa, jota niissä ei ennen ollut. Silloin aukeni äkkiä eteisen ovi ja joku riensi ulos. "Nyt tullaan sanomaan, ettei saa laulaa enää", ajatteli opettajatar. "Kun en vain olisi saanut aikaan jotakin onnettomuutta!" — Mutta eipä ollutkaan niin. Tultiin sanomaan, että hän tulisi huoneeseen lepäämään ja että hän sitten vielä laulakii pari laulua.
Siellä tuli tohtori häntä vastaan. "Vaara on tällä kertaa ohi", sanoi hän. "Hän oli horroksissa ja sydän löi yhä heikommin. Mutta kun te aloitte laulaa, oli niin kuin hän olisi saanut kutsun kaikilta niiltä, jotka häntä tarvitsevat. Hän tunsi, ettei hänen leponsa aika vielä ollut tullut. Laulakaa hänelle vielä! Laulakaa ja iloitkaa, sillä minä luulen, että teidän laulunne palautti hänet elämään! Nyt ehkä saamme pitää hänet vielä pari vuotta."