Torstaina marraskuun 3. p:nä.
Eräänä päivänä marraskuun alkupuolella lensivät villihanhet Hallandsåsin yllä Skoonessa. He olivat oleskelleet useita viikkoja Falköpingin ympärillä olevilla laajoilla tasangoilla, ja kun siellä oli ollut laumoittain muitakin villihanhia, oli aika kulunut hauskasti vanhain tarinoidessa ja nuorten alinomaa kilpaa urheillessa.
Niilo Holgerinpoika oli puolestaan ollut hyvinkin tyytymätön pitkään viipymiseen Länsi-Göötanmaalla. Hän koetti kyllä pysyä reippaana, mutta hänen oli kuitenkin vaikea tyytyä kohtaloonsa. "Kunpa vain Skoone olisi selkäni takana ja olisin ulkomailla", hän ajatteli, "niin tietäisin, ettei minun maksa mitään toivoa; ja silloin olisin rauhallisempi."
Vihdoin viimein villihanhet olivat eräänä aamuna lähteneet lentämään Hallantia kohti. Tuon maakunnan katseleminen ei ollut alussa paljonkaan huvittanut poikaa. Hänestä ei siinä ollut mitään nähtävää. Itäosa oli kanervikko-ylänköä ja muistutti Smoolantia, ja lännempänä oli maa täynnä pyöreitä, paljaita vuorenkukkuloita, ja se oli lahtien murtamaa melkein niinkuin Bohuslänikin.
Kuta etelämmäksi pitkin kaitaista rannikkomaakuntaa tultiin sitä uteliaammin poika kurkotteli maahan hanhen kaulan yli. Hän näki mäkien harvenevan ja tasangon avartuvan. Samalla hän myöskin huomasi, että rannikko kävi ehjemmäksi. Sen edessä oleva saaristo oheni ja katosi ja aava meri kävi ihan mantereeseen kiinni.
Ja sitten hävisi metsä. Olihan sisempänä maassa ollut montakin kaunista tasankoa, mutta ne olivat olleet metsän kehyksessä. Metsää oli ollut joka paikassa. Oli niinkuin maa oikeastaan olisi ollut metsän oma, ja viljelty maa oli ollut niinkuin raivio metsässä. Ja kaikilla tasangoilla oli ollut metsiköitä ja hakamaita, niinkuin olisi ollut tarkoitus näyttää, että metsä milloin tahansa voi ottaa maan uudelleen haltuunsa.
Mutta täällä oli toisin. Täällä oli tasangon valta. Se levittelihe aina näköpiiriin saakka. Oli kyllä suuria metsäistutuksia, mutta ei mitään luonnostaan kasvavaa. Mutta juuri se, että maa oli niin aukeata vainiota, sai pojan muistamaan Skoonea. Tutulta tuntui myöskin tuo aukea rannikko hiekkakenttineen ja kaislapenkereineen. Hänelle tuli hätä ja hyvä mieli tätä nähdessään. "Nyt ei enää voi olla pitkä matka kotiin", hän ajatteli.
Maisema kyllä muuttui. Tuli jokia kohisten Länsi-Göötanmaalta ja Smoolannista, ja ne vilkastuttivat tasangon yksitoikkoisuutta. Tuli järviä, soita, kanervikkokankaita ja lentohiekkakenttiä peltojen tielle, mutta ne laajenivat kuitenkin yhä suuremmiksi, kunnes Skoonen rajalla kohosi Hallandsåsin harju kauniine rotkoineen ja laaksoineen.
Matkan varrella oli usein tapahtunut, että nuoret hanhet olivat kysyneet vanhemmilta: "Millaista on ulkomailla? Millaista on ulkomailla?" — "Odottakaahan, odottakaahan! Sen saatte kohta tietää", olivat silloin vastanneet ne, jotka olivat matkustaneet halki maan moneen kertaan.
Kun nuoret hanhet olivat nähneet Vermlannin pitkät metsäharjut ja niiden välissä vilkkuvat kirkkaat järvet tai Bohuslänin kalliovuoret tai Länsi-Göötanmaan kauniit pikku vuoret, he olivat kummaillen kysyneet: "Onko koko maailma tämän näköinen? Onko koko maailma tämän näköinen?"