Pojalta pääsi riemunhuuto, ja hän otti syliinsä vanhan Akan. Muut villihanhet hivelivät häntä nokallaan ja tunkeilivat hänen ympärillään. Ne kaakattivat ja juttelivat ja toivoivat hänelle sydämestään onnea, ja hän puhui heille hänkin ja kiitti heitä ihmeellisestä matkasta, jonka oli saanut tehdä heidän seurassaan.
Mutta yht'äkkiä syntyi villihanhien kesken omituinen hiljaisuus ja ne vetäytyivät pois hänen luotaan. Oli niinkuin ne olisivat tahtoneet sanoa hänelle: "Ah, hänhän onkin ihminen? Hän ei ymmärrä meitä, me emme ymmärrä häntä."
Silloin poika nousi seisomaan ja meni Akan luo. Hän nosti hänet maasta ja suuteli häntä molemmille poskille. Samoin hän teki Yhdelle ja Kahdelle, Kolmelle ja Neljälle, Viidelle ja Kuudelle, noille vanhoille, jotka olivat olleet mukana alusta alkaen.
Sitten hän astui rantaa myöten maihin, sillä hän tiesi, ettei lintujen suru koskaan kestä kauan, ja hän tahtoi erota heistä, kun he vielä olivat suruissaan siitä, että olivat hänet menettäneet.
Kun hän oli päässyt rantapenkereelle, hän kääntyi ja katseli meren yli lentäviä lintulaumoja. Kaikki huusivat houkutteluhuutojaan, ainoastaan yksi villihanhilauma lensi äänetönnä niin kauan kuin hän saattoi seurata sitä silmillään.
Mutta sen lentorintama oli tasainen ja hyvin järjestäytynyt ja vauhti hyvä; ja lento oli varmaa ja voimakasta. Ja pojalle tuli lentäviä niin ikävä, että hän melkein toivoi olevansa entinen Peukaloinen, joka osasi ratsastaa yli maiden ja merten villihanhien selässä.
Peukaloisen retket II, 1907.