Suuri, paksu pilvi kulki nopeasti pohjoista kohti ja näytti seuraavan hanhien mukana. He näkyivät kuvittelevan, että he vetivät pilveä perässään, ja kun he juuri nyt huomasivat allansa puutarhoja, he huusivat oikein ylpeinä: "Tässä me tuomme teille vuokkoja, tässä tuomme teille ruusuja, tässä tuomme teille omenankukkia ja kirsimarjan nuppuja, tässä tuomme teille herneitä ja papuja ja nauriita ja kaalia. Ken tahtoo se ottakoon, ken tahtoo se ottakoon."
Näin oli kuulunut laulu, kun ensimmäiset kuurot putosivat, kun kaikki vielä iloitsivat sateesta. Mutta kun satoi koko iltapäivän, kävivät hanhet kärsimättömiksi ja huusivat janoisille metsille Ivösjön ympärillä: "Ettekö jo ole saaneet tarpeeksenne? Ettekö jo ole saaneet tarpeeksenne?"
Taivas kävi yhä enemmän tasaisen harmaaksi ja aurinko piilottautui niin hyvin, ettei kukaan voinut aavistaakaan missä se oli. Sade ropisi yhä rankemmin, takoi raskaasti siipiin ja tunkihe öljyttyjen ulkohöyhenien välitse ruumiiseen saakka. Maa peittyi sateen savuun, järvet, vuoret, metsät juoksivat kokoon yhdeksi ainoaksi sekasotkuksi ja tien viitat katosivat näkymättömiin. Matkanteko kävi yhä hitaammin, iloiset huudot vaikenivat, ja pojasta tuntui kylmyys yhä karvaammalta.
Niin kauan kuin kuljettiin ilmassa, hän oli kuitenkin pysynyt reippaana. Eikä hän vielä iltapäivälläkään ollut antanut mielensä masentua. Oli asetuttu pienen vaivaisen petäjän alle keskelle suurta nevaa, jossa kaikki oli kylmää, jossa muutamat mättäät vielä olivat lumen peitossa ja toiset pistivät esiin vesirapakosta, jossa vielä uiskenteli jääpalasia. Hän oli juoksennellut ympäri hyvällä tuulella ja poiminut karpaloita ja jäätyneitä puolukoita. Mutta sitten tuli ilta ja pimeys putosi alas niin paksuna, etteivät semmoiset silmät kuin pojan voineet nähdä sen läpi, ja erämaa muuttui kamalaksi ja hirmuiseksi. Poika makasi hanhen siiven alla, mutta ei voinut nukkua siksi, että hänen oli vilu ja että hän oli märkä. Ja hän kuuli taukoamatonta ritinää ja ratinaa ja hiipiviä askelia ja uhkaavia ääniä, hän tunsi semmoista kauhua, ettei tiennyt minne menisi. Hänen täytyi päästä sinne, missä oli tulta ja valoa, muuten hän pelästyisi kuoliaaksi.
"Kunpa vain uskaltaisin mennä ihmisten luo edes täksi yöksi", ajatteli poika. "Vain sen verran, että saisin kuivata itseäni tulen ääressä ja saisin vähän ruokaa. Voisinhan sitten palata villihanhien luo auringon noustessa."
Hän kömpi siiven alta pois ja solahti maahan. Herättämättä hanhikukkoa ja muitakaan hanhia hän hiipi hiljaa ja huomaamatta pois suon yli.
Hän ei oikein tiennyt, missä maanpaikassa hän oli, Skoonessako vai Smoolannissa vai Blekingissä. Mutta juuri vähää ennen kuin hän oli laskeutunut suolle, hän oli nähnyt vilahduksen suuresta kylästä, ja sinnepäin hän nyt lähti tallustelemaan. Ei kestänytkään kauan ennen kuin hän löysi tien, ja pian hän oli kylän kadulla, joka oli pitkä ja jonka kahden puolen oli puita ja taloja toinen toisessaan kiinni.
Poika oli tullut tuollaiseen suureen kirkonkylään, jommoisia tapaa niin usein sisempänä maassa, mutta joita ei ollenkaan näe tasangoilla.
Asuinhuoneet olivat puusta ja hyvin sirosti rakennetut. Useimpien päädyt ja otsikot oli koristettu leikellyillä listoilla ja niissä oli lasikuisteja, joissa näkyi siellä täällä jokin värillinen lasi. Seinät oli maalattu vaalealla öljyvärillä, ovet ja ikkunanpielet loistivat sinisinä ja vihreinä, jopa joskus punaisinakin. Käydessään ja katsellessaan taloja poika kuuli tielle asti, kuinka ihmiset, jotka istuivat siellä lämpimissä tuvissaan, puhelivat ja nauroivat. Sanoja hän ei voinut erottaa, mutta hänestä oli viehättävää kuulla ihmisääniä. "Olisipa soma tietää mitä he sanoisivat, jos minä kolkuttaisin ovelle ja pyytäisin päästä sisään", hän ajatteli.
Senhän hän oli aikonutkin tehdä, mutta nyt oli pimeän pelko mennyt ohi, kun hän oli nähnyt valaistut ikkunat. Sen sijaan valtasi hänet taas uudelleen tuo pelko, joka aina ahdisti häntä ihmisten läheisyydessä. "Katselenpahan vielä kylää vähän aikaa", hän ajatteli, "ennen kuin pyydän päästä sisään jonnekin."