SADESÄÄSSÄ
Keskiviikkona maaliskuun 30. p:nä.
Oli ensimmäinen sadepäivä tämän matkan aikana. Niin kauan kuin villihanhet olivat oleskelleet Vombsjön seuduilla, oli ollut kaunis ilma, mutta samana päivänä, kun he alkoivat matkansa pohjoista kohti, rupesi satamaan ja useita tunteja sai poika istua hanhen selässä läpimärkänä ja vilusta väristen.
Kun he aamulla lähtivät liikkeelle oli ollut kirkas ja tyyni. Villihanhet olivat lentäneet korkealla ilmassa tasaisesti ja kiirehtimättä, ankarassa järjestyksessä, Akka etunenässä ja muut kahdessa vinossa rivissä hänen takanaan. Heillä ei nyt ollut aikaa huutaa pilkkasanoja maassa oleville eläimille, mutta kun he eivät kuitenkaan voineet pysyä aivan vaiti, he lauloivat alinomaa siipiensä tahdissa tuota tavallista houkutteluhuutoaan: "Miss' olet sa? Tääll' olen ma. Miss' olet sa? Tääll' olen ma."
Käikki ottivat osaa tähän loputtomaan joikuun, ja he keskeyttivät sen vain silloin tällöin, näyttääkseen valkoiselle hanhelle tien viittoja, joiden mukaan he kulkivat. Merkkinä olivat tällä matkalla Linderödsåsin karut kukkulat, Ovesholmin herraskartano, Kristiansstadin kirkontorni, Bäckaskogin kuninkaan kartano kapealla kannaksella Oppmannasjön ja Ivösjön välillä, ja Ryssbergin jyrkkä rinne.
Matka oli ollut yksitoikkoinen, ja kun sadepilviä alkoi ilmaantua, se oli pojasta ollut oikein hauskaa vaihtelua. Ennen maailmassa, kun poika oli nähnyt sadepilviä vain alhaalta päin, ei hän ollut niistä muuta ajatellut kuin että ne olivat harmaita ja ikäviä, mutta aivan toista oli olla niiden keskessä ylhäällä. Poika näki selvästi, että pilvet olivat äärettömän isoja kuormavaunuja, jotka kuljettivat taivaalla suunnattoman suuria kuormia: muutamiin niistä oli lastattu valtavia harmaita säkkejä, toisiin tynnyreitä, jotka olivat niin suuria, että niihin saattoi mahtua kokonainen järvi, muutamiin taas ammeita ja pulloja, jotka oli pinottu kauhean korkealle päällekkäin. Ja kun niitä oli ajanut esille niin paljon, että ne täyttivät koko avaruuden, oli niinkuin joku olisi antanut niille merkin, sillä ne alkoivat kaikki yht'aikaa ammeista, tynnöreistä, pulloista ja säkeistä kaataa vettä maahan.
Samalla kun ensimmäiset kevään sadekuurot ropisivat maahan, pääsi kaikkien pikkulintujen suusta lehdoista ja hakamaista ilohuutoja, niin että koko ilma niitä kaikui, ja poika säpsähti istuessaan hanhikukon selässä. "Nyt saamme sadetta, sade antaa meille kevään, kevät antaa meille kukkia ja vihreitä lehtiä, vihreät lehdet ja kukat antavat meille matoja ja hyönteisiä, madot ja hyönteiset antavat meille ruokaa; hyvä ruoka ja paljon ruokaa on parasta mitä maailmassa on", lauloivat linnut.
Villihanhetkin tulivat iloisiksi sateesta, joka saapui herättämään kasveja niiden unesta ja lyömään reikiä järvien jääkattoon. He eivät jaksaneet pysyä niin totisina kuin tähän saakka, vaan alkoivat päästellä hauskoja huutoja yli seudun.
Lentäessään yli suurten perunamaiden, joita oli paljon Kristianstadin
tienoilla ja jotka vielä olivat mustalla mullalla, he huusivat:
"Herätkää ja olkaa hyödyksi! Täällä tulee se, joka teidät herättää.
Olette jo tarpeeksi laiskotelleet."
Nähdessään ihmisiä, jotka riensivät kattojen alle sadetta pakoon, he toruivat heitä ja sanoivat: "Minne teillä on semmoinen kiire? Ettekö näe, että teille sataa hapanlimppuja ja reikäleipiä, hapanlimppuja ja reikäleipiä?"